Tassut rapsahtelevat laminaatilla ja pieni uninen olemus ilmestyy keittiön ovelle. Hänen silmänsä  ovat valppaat, pienet pystyt korvat heilahtelevat ja kirsu vipottaa. ”Mikä tämä tuoksu on??”.

On aamupalan aika. Vähän annospakattua raakaa broilerinpaistijauhelihaa pakasteesta ja sen sekaan aamulääkkeet – ”Bon apetit!” – ja sitten ”makkista” vuoteessa.

Hän on väritykseltään punaruskea, kuin pieni kettu, ilman valkoista vatsaa ja hännänpäätä.  Musta kuonokarvoitus on saanut jo häivähdyksen harmaata ja otsalle on ilmestynyt yksittäisiä vaaleita karvoja. Hän on vanhaneiti, Kleinspitz  –  14v.

Ihmisen paras ystävä on kokenut elämässään jo paljon. Selvinnyt kaksoisveljensä kanssa elämän alkuun nuken tuttipullon avulla, varttunut pienestä koirasta nuoreksi ja aikuiseksi. Hän on saanut elää hyvää elämää rakastavien ihmisten ympäröimänä, hänestä on huolehdittu ja häntä on hoidettu, kuin pientä lasta.

Hän on älykäs. Hän ymmärtää eleitä, ilmeitä ja puhetta. Sormien napsutus on hänelle merkki ”tule”.  Lauseet ”lähtään autolla”, ”kuka tuli?”  ja ”Onko nälkä?” saavat hänet aloittamaan hurjan kieppuvan tanssin! Hän pyörii ympäri seuraten häntäänsä, hypähtelee takatassuillaan etutassujen kuopiessa ilmaa! Hänen pieni häntänsä heiluu, kuono nousee kohti kattoa ja hän haukkuu ilosta!

Hän on malttamaton, eikä haluaisi millään odottaa, oli kyse sitten ruuasta tai ulos lähtemisestä. Hän läähättää korvat pystyssä ja odottaa kiltisti,  mutta rauhattomuudesta kertoo hänen vasen tassunsa, joka alkaa rytmittää odotusta – ”kip kip” sanoo tassu, kun hän taputtaa sillä lattiaa. ”Kip kip” -anna jo sitä herkkua, lähtään jo, mikä tässä nyt kestää??

Meidän ystävyytemme on aitoa rakkautta – luottamus on molemmin puoleinen. Elämämme on leppoisaa ja mukavaa,  mutta hän on aina vaan väsyneempi, eikä jaksa lähteä mukaani niin usein kuin ennen. Välillä hän käyttäytyy, kuin vanha dementoitunut ihminen ja unohtaa helposti, missä on.  Toisinaan hän ei halua lähteä ulos, varsinkin jos on märkää ja tassut kastuvat – eikä hän aina muista lähteä ulos tarpeilleen, vaan lirauttaa pissan lattialle. Hän on sairastunut vanhojen koirien perussairauteen Cushingin tautiin, johon hänellä on onneksi lääkitys.

Haaveilen vielä yhdestä yhteisestä kesästä… siitä kuinka hän köllöttää ulkona pihapensaiden alla varjossa, kun kastelen kukkia. Seuraa minua katseellaan ja juoksee iloisesti perääni, jos menen talon taakse. Haukkuu naapurin kissaa, jos se uskaltaa liian lähelle hänen aluettaan  ja nauttii kesätuulen tuomista tuoksuista, ilman huolia ja murheita, tietäen, ettei häntä koskaan unohdeta tai kohdella huonosti.