Seinä
Sade ryöppyää alas taivaalta.
Se rummuttaa kattoa pienillä pisaroilla, jotka muuttuvat joeksi osuessaan toisiinsa ja valuessaan alas pitkin kattopeltiä.
Taivas itkee.
Minä en itke.
Kuuntelen sadetta talon hiljaisissa, tyhjissä huoneissa.
Seinillä on vielä julisteista ja sinitarrasta jääneitä pieniä sitkeitä palasia, joita yritän varovasti nyppiä irti.
Tuskaisen turhauttavaa näpräämistä – hermostun itseeni, kankeisiin sormiini ja ikävään.
Elämää on pakko jatkaa eteenpäin, tehdä muutoksia ja rakentaa suureen vanhaan taloon uusi valtakunta, uusi elämä ja päiväjärjestys…
”Mutta sehän on vain huone” sanoo mieheni.
Niin… sehän on vain huone, jossa on mustikan värinen seinä.
En itke, vaikka mieli tekisi…
Haen keittiöjakkaran – pelkään nousta sen askelmille, koska olen kerran unohtanut, kuinka korkealla olen, ja pudonnut alas.
”Kuinka kömpelöä ja typerää….” puhelen huoneelle ja nousen vain toiselle askelmalle. Kurkotan varovasti katonrajassa olevaan sinitarranpalaseen ja kipu viiltää selkääni tuhansilla terillä…
En välitä, haluan tuon sinitarran pois – se on viimeinen!!
Ja vihdoin se irtoaa, murunen kerrallaan.
”Lopultakin” – huokaisen – seinät ovat tyhjät ja odottavat uutta maalia, listoja ja tauluja.
En halua muuttaa kaikkea uudeksi ja erilaiseksi, haluan säilyttää jotain siitä ajasta, kun talo oli vielä täynnä iloa ja elämää – vaikka vain sen seinän…
”Mutta muistot ovat mielessäsi, eivät huoneen seinissä” lohduttaa mieheni ja aloittaa maalaamisen valkoisella.
Mustikan sininen seinä jää ennalleen – ehkäpä siinä on silti jotain muutakin, kuin pelkkä väri…