Pimeään taloon syttyi valo.
Aluksi vain yhteen huoneeseen – himmeänä, häilyvänä – kunnes valo pikkuhiljaa kirkastui ja sen hohde levis huoneesta toiseen, valaisten 
– kuin varoen innostumasta liikaa – talon jokaisen sopen. 
Suuri hiljainen talo natisutti nurkkiaan, kuin olisi oikonut itseään hereille unesta,  ja alkoi jälleen elämään.
Talon huoneet täyttyivät laulusta, naurusta ja askelista – ja tuuli kuiski sen räystäissä ”Olet herännyt, olet elossa, etkä ole enää yksin!”

Kotonamme oli koiran kokoinen tyhjyys.
Ei tassutusta, ei haukahduksia – ei kuonoa, eikä korvia – ei ketään rapsuteltavaa. 
Ikävä oli valtaisan syvä sen jälkeen, kun saattelimme koiravanhuksemme sateenkaarisillalle heinäkuussa ja vaikka aika kului, me molemmat kaipasimme koiraa aina vain enemmän…
…kunnes eräänä päivänä meille tarjottiin apua ikävään.

Hän on täynnä elämää ja iloa – pienestä uteliaana nuuskuttavasta kuonostaan, aina kiepille kääntyvään, pörröiseen hännänpäähän saakka.
Hän on pieni tyttökoira, rekisteröimättömien vanhempien rekisteröimätön lapsi; Kleinspitz – kuten edellinenkin koiramme oli – tuttu ja turvallinen seurakoira rotu, perusterve ja omistajalleen uskollinen ystävä.

Ennen niin autio piha täyttyy jälleen tassunjäljistä ja surun tuoma pimeän varjo on poissa, vaikka vahva muisto koiravanhuksesta saa kaipauksen vieläkin heräämään. Pikkukoiralla on edessään elämän mittainen seikkailu – mikä onni meillä onkaan saada olla osana sitä!