”Tuupa kii!”
oli sitten sen pienen pojan ensimäiset sanat. Onnea ja menestystä suurperheen vanhemmille! Kuulostaa tosi hauskalle – mistä hän on sanansa oppinut…..?
Eräillä pienen ihmisen syntymäpäivillä kertoili muuan äiti tuttavansa tyttärestä, joka oli tuumannut äidilleen ”Vitut!”, kun oli kuullut, että leikkikaveri olikin sairaana, eikä siksi voinut tulla äidin kanssa kyläilemään. Lapsi ei ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti – kunhan sen vain tokaisi. Äiti oli revetä nauruun, muttei uskaltanut – hän oli vain toivonut hiljaa mielessään, että lapsi unohtaa sanan, kun siihen ei kiinnitä huomiota.
Onhan suloisen mukavaa, kun lapsi oppii puhumaan ja todella surkuhupaisaa, kun pieni prinsessa tai prinssi kirota täräyttää ensimäisiksi sanoikseen – siinä täti-ihmisillä silmät pyörähtää!! – ja onhan siinä vauvakirjaan hauska muisto kirjoitettavaksi….
No, perheessä perheen tavalla – jokainen kasvattaa itse lapsensa.
Mutta olisiko silti aiheellista miettiä puhumisiaan hieman uusiksi ja jättää kiroilu siinävaiheessa, kun lapset ovat pieniä?
Eihän lapsi osaa valikoida sanoja, joita sanoo – hän oppii puhumista matkimalla ja jos jokatoinen sana, minkä lapsi kuulee on V:llä alkava, niin johan sitä äkkiä ne sanat oppii – nehän ovat niin helppoja, melkein kuin vauvakieli ”tättättäää” – yhtä t-kirjaimen toistoa.
En nyt syyttele ketään, enkä moiti kasvatustapoja – mietin vain, moniko ajattelee sanojaan ja välttelee kiroilua silloin, kun pieniä ihmisiä on paikalla?
Ja kyllä – kansalaisilla on sanavapaus. Jokainen saa puhua mitä haluaa ja vastaa vain omista sanoistaan, lapsen kasvatus kuuluu vanhemmille – hoitakoot itse hommansa….
Mutta
Onko mielestänne syytä välttää kiroilua vieraiden lasten kuullen, esim. kaupassa?
Entä tuttavien tai oman perheen lasten kuullen?
Muutatteko puhetapaanne yleensä lasten läheisyydessä?