Evakkoasunto löytyy
Perhe Jantusen kuskeina toimii nelkyt+risainen pariskunta, joka osti toiveidensa unelmatalon, mutta elämä livauttikin kauppakassiin talokatastrofin ja evakkomatkan.
Tervetuloa mukaan seuraamaan matkaamme risukasan alta valoa kohden aurinkoon.
Meillä on ollut tässä onnettomuudessamme monta onnekasta tuuria. Tuntuu hullulta kirjoittaa onnekkuudesta, mutta kyllä moni asia siltä tuntuu. Yksi niistä suurista onnista kantaa ja on meidän arkea tänäkin päivänä.
Kun pakenimme mummolaan sen yhden ainokaisen reppuni kanssa, samalla kerrostalon alaoven avauksella ulos tavaroitaan kantoi pariskunta. Yksi talon harvoista vuokra-asunnoista oli juuri vapautumassa. Muutamassa päivässä olin käynyt katsastamassa pikkuisen vuokrakaksiomme ja todennut sen sisäilman erittäin hyväksi. Sitten olin allekirjoittanut vuokrasopimuksen, saanut avaimet käteen, metsästänyt toiselta taholta avaimet autotolppiin, ja vielä tehnyt tähän vuokra-asuntoon kotivakuutuksen ja sähkösopimuksen.
Rahaa paloi tuhkana tuuleen ja se itseasiassa alkoi tuntuakin juuri siltä, tuhkalta tuulessa. Nämä tienaamani, säästämäni ja pankista lainaamani tuhkat oli tarkoitettu sittenkin vain tuuleen heitettäväksi, sattumalta nyt minun käsieni kautta. Panikoiminen rahasta ja sen menettämisestä oli alkuun niin suurta, että luultavasti vain panikoin rahaan liittyvät paniikit sisältäni isolla liekillä lyhyesti loppuun.
Tunteet olivat suuria, kun helpotus evakkoasunnon löytämisestä ja toisaalta taas riistävä kaipuu omaan kotiin puhalsivat eri suuntiin pyörremmyrskyjä päässä. Meistä oli tullut muutamassa päivässä omakotitalon asukeista “kaupunkilaisia” kerrostaloon, mummin ja ukin naapuriin. Ja siellä me nökötimme tyhjässä asunnossa kuin päälleen puusta tippuneet pienet pöllöt.
Ensimmäisen vaiheen sisustukseen kuului mummolasta lainaksi saadut vaatetelineen virkaa toimittanut kuntopyörä, patjat ja vuodevaatteet yösijoiksi, pieni (ja hyvin vanha, natiseva, tuskin pystyssä pysyvä, vinosti keikkuva) pöytä, jonka ympärille mahtui muutama tuoli. Keittiöön saimme jokaiselle omat ruokailuvälineet, kattilan ja paistinpannun, sekä kylppäriin pyyhkeet, hammasmukit ja saippualle pumppupullon.
Vaatteita oli käytävä ostamassa pahimpaan hätään muutamien päivien välein pyykättäväksi, koska olimme tosiaan menettäneet käytännössä kaikki vaatteemme.
Hyvää oli se, että huonekalujen puuttuessa pienessäkin asunnossa jäi vapaaksi neliöitä lapsille leikkiä.
Leluja ei ollut, mutta teimme vessapaperirullista kaikenlaisia hahmoja ja myös pallon, noh, hieman epäkeskon, mutta ihan potkittavan.
Itse en tarvinnut ensimmäisille viikoille omaan käyttööni kuin tuolin, koska tilanne vaati jonkin aikaa pakollisten käytännön asioiden hoitamisen lisäksi vain sitä, että sain istua tuolilla ja tuijottaa pää tyhjänä ikkunasta ulos.
Piti saada aikaa ymmärtää mitä on tapahtunut.
Piti saada aikaa ymmärtää, että minä olen menettänyt kotini ja kaiken sen sisällä. Piti kohdata todellisuus, jotta pääsisin surusta eteenpäin kohti taistelutahtoa.
Päivä kerrallaan hengittäen pienet asiat alkoivat tuntua suurilta askeleilta kohti arkea, jossa on normaaliin elämään kuuluvia hetkiä:
– Kun lapsen kaveri rohkeni tulla ensimmäisen kerran matalaan majaamme pelailemaan pleikkaa todeten vilpittömästi, ettei häntä haittaa istuimien tai tilan puute. Tämä tapahtui, kun kuukauden tuuletuksen ja putsaamisen jälkeen pleikka ja pieni kotonamme näyttönä toiminut tv varovasti kannettiin kaksioon ja avattiin yhtä suurella varovaisuudella, kuin pommeja olisi purettu. Eivät aiheuttaneet oireita, joten ne saivat jäädä, mikä oli suuri pelastus koko perheelle. Ei olla entiseen malliin ruutuaikoja liikaa laskeskeltu…
– Kun sain tehtyä ensimmäistä kertaa oikeaa ruokaa oikeilla kattiloilla evakkohellalla. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta vieppä itseltäsi keittiö kaikkine tarvikkeineen, heitä sitten itsesi kokkaamaan tyhjään ja vieraaseen huoneeseen ja ole luova. Meillä meni hetki, että syntyi edes jauhelihakastike.
– Kun kaksion pieni astianpesukone hurahtaa illalla käyntiin luoden sitä samaa tuttua arjen äänimaisemaa mitä entisestä elämästäni kaipaan. Tästä nautin aina kotonakin. Kun lapset olivat nukkumassa ja minulla oli se paljon puhuttu, mutta harvoin irl nähty hetki aikaa itselleni. Joku muu tekisi varmaan jotain hohdokkaampaa, minä käynnistin astianpesukoneen, istuin tuolille ikkunan ääreen, ja nautin hurinasta ja lintujen pyrähtelystä pihalla. Istuin ja olin hiljaa, enkä oikeastaan ajatellut mitään. Olin vain tyytyväinen ja onnellinen. Onnellinen minä olen elämässäni onneksi saanut olla.
– Kun jaksoin käydä ensimmäisen kerran ihan yksin kävelyllä auringon viestiessä, että jonain päivänä on taas kevät.
Niissä pienissä suurissa hetkissä aloin vähitellen sisäistää, että tämä pikkuinen evakko-kotimme on meidän pelastuslauttamme ja ystävämme, ei vihollisemme. Täältä evakosta me jatkamme jonain päivänä matkaa jonnekin, joka on varmasti ihan hyvä paikka sekin.