”Ei minua varten tarvii keittää” – avun pyytämisestä, saamisesta ja vastaanottamisesta
Perhe Jantunen kuskeina toimii nelkyt+risainen pariskunta, joka osti toiveidensa unelmatalon, mutta elämä livauttikin kauppakassiin talokatastrofin ja evakkomatkan.
Tervetuloa mukaan seuraamaan, kuinka askel kerrallaan ponnistellaan valoa kohden aurinkoon. Suunta on eteen ja ylöspäin. Täältä sitä taas tullaan, elämä!
Suomi 100v itsenäisyyspäivän alla Docventure etsi sloganeita #suomalaisinlause – kisassa. Ilkka Janatuisen voittajaehdotus kiteytti kansakuntamme sympaattisuuden niin nerokkaasti ja kauniisti:
Ei minua varten tarvii keittää.
Nuo sanat tiivistävät timantin lailla myös sen sisälläni elelevän, hississä kohteliaasti nappulaan katsovan, sopivan etäisyyden päässä muista ihmisistä bussia odottelevan suomalaisen luonteen.
Se on sellainen luonne, joka on tottunut viittaamaan kintaalla kehuille, koska eihän tuo itsensä ylittäminen tai vuosikausien yrittämisen jälkeen onnistuminen nyt ole kuin vaan vähän tämmöstä.
Se on sellainen luonne, joka ei oikein osaa pyytää apua, koska enhän minä nyt täällä ojassa katollaan niin hädässä ole, että naapurin tarvitsisi minun takia pysähtyä.
Se on sellainen luonne, joka ei kysy neuvoa eksyttyään vieraalla maallakaan, koska enhän minä nyt ketään pikku asioilla ala vaivaamaan.
(Sitten on se luonnetyyppi, joka ajattelee eksyessään En varmasti kysy keneltäkän mitään, koska minä en ole eksynyt, olen vain etsimässä.
Ja siten ne, jotka eivät koskaan voi kysyä kaupassa myyjiltä puoli tuntia hyllyväleissä pyörittyään missä se etsitty tuote on.
Myyjän vierestä on pakko soittaa siipalle ja kuiskia puhelimesta vaikeasti koordinaatteja niille kakun päälle laitettaville strösseleille…)
Se on sellainen luonne, joka surussa lipuu hiljaa sivummalle, sillä enhän minä nyt niin tärkeä ole, että minulle kukaan olkapäätään hetkeksi tarjoisi.
Kun lähtö kotitalosta marraskuussa tuli, eikä evakkoasunnosta tai mistään selviämisestä ollut vielä aavistustakaan, olin epätoivoinen. Kirjoitin sitten lähiseurakunnan diakonissalle tilanteestamme ja kysyin varovasti, haluaisivatko he vaikka keskustella kanssamme. Halusin puhua jollekin, jotta kuulisin itsekin ääneen, mitä ihmettä minulle ja perheelleni on tapahtunut ja millä keinoin ajattelen selviävämme tästä.
Olin tilanteessa, jossa ensimmäistä kertaa elämässäni en pärjännytkään omillani, tai oman perheeni tai vanhempien avulla. Järki tiesi, että perheemme tarvitsee paljon apua; vaatteita, astioita, huonekaluja ja mitä sitä nyt arjessa tarvitaan. Avun pyytäminen kuitenkin alleviivasi päässäni surua siitä, että olin epäonnistunut valinnoissani ja hyväuskoisuuteni ja tietämättömyyteni vuoksi.
Päässä kaikui, että olin vienyt liialla elämään luottamisellani kaiken perheeltäni. Sisäinen tyly ääni ruoski, että oli minun syyni, etteivät asunnonvälittäjät ja kuntotarkastajat ole vastuussa työstään asuntojen ostajille, eivätkä talojen virheet kovin usein tule esille ehjän oloista kaupiteltaessa. Melkein oli minun virheeni jo sekin, että Suomessa on valtava määrä perheitä, jotka ovat hometalon vuoksi menettäneet kaiken. Että tulipa sitten sössittyä sekin.
Kirkon portailla matkalla diakonin tapaamiseen en meinannut uskaltaa mennä ovesta sisään ja kysyin ihan oikeasti tosissani itseltäni, miten tällaista epäonnistujaa kukaan haluaisi auttaa. Hävetti, että olin vaivaamassa tahoa, jolle toki maksan veroissa joitain roposia, mutta jonka suuntaan en ole vilkaissutkaan sitten rippikoulujen ja lasten kastejuhlien.
Mieleeni muistui vuosien vuosien vuosien takainen opiskeluaikainen tapaaminen mukavan ja nokkelan T e e m u L a a j a s a l o n kanssa. Hän muuten joi silloinkin jo paljon kokista. Ja maksoi ne silloinkin pankkikortilla. Ei tarjonnut meille muille. Sen sijaan herra Laajasalo toi esille uskosta tutkitun seikan, että ihmisen usko jumalaansa on vahvimmillaan kuoleman lähestyessä tai vakavan murheen tullen.
Laajasalo perusteli tämän sillä, että viimeistään siinä vaiheessa on tilastollisestikin kannattavampaa uskoa, kuin olla uskomatta. Ja näin huolimatta siitä, että olisiko Jumalaa todella olemassa vai olisiko koko tarina sivujuonineen pelkkä puhallus. Laajasalo havainnollisti sitä nelikentällä, jossa muuttujina ovat usko ja epäusko, sekä jumalan olemassaolo ja se olemattomuus. Mielenkiintoinen ajatus.
Käänteen tekevää minulle ja sitä kautta perheelleni oli diakonin tapaaminen. Minä sain puhua ja minua kuunneltiin. Minulle aiemmin tuntemattomat ihmiset ottivat minut lähelleen ja näkivät minussa, täysin lyödyssä ihmisessä, yllättäen valoa ja iloa. He sanoivat, että on rohkeaa ja viisasta pyytää apua. Ja kun he näkivät sen, aloin itsekin nähdä valon, ilon ja rohkeuden rippeitä sisälläni. Minulle kerrottiin, että en ole liikkeellä perusteetta, tilanteemme on oikeasti todella haastava ja meitä halutaan auttaa.
Ja sitten minä muistin, etten koskaan, ikimaalimassa ole tuominnut ketään epäonnistujaksi sen vuoksi, että häntä on kohdannut onnettomuus, epäonni, paska flaksi. Miksi langettaisin tuon tuomion silloin itsellenikään.
Siitä aukeni ovi, jonka jälkeen olen rohkaistunut vähitellen ottamaan vastaan apua perheellemme ilman painavaa syyllisyyttä ja ajatusta, että vaivaan liikaa ihmisiä. Pyytäminen on vielä harjoittelun alla, kun emme ole kovin monelle vielä tilanteestamme kertoneet.
Kiitos niille i h a n i l l e l ä h i m m ä i s i l l e, joille asiasta olemme kerroimme ja jotka ovat meitä auttaneet. Merkittävintä avun vastaanottamisessa on käytönnön elämän helpottumisen lisäksi se, että tuntee olevansa yhteisössä, jossa välitetään toisista. Se on lähimmäisenrakkautta. Kun se rakkaus sulattaa sinut, se sulattaa myös kipeimmän kärjen surusta ja kaipuusta. Sillä on uskomaton voima. Ja se voima tekee rohkeammaksi.
Tuuletuksia Facessa Bloglovinissa Lily.fi:ssä Twitterissä Pinterestissä Blogspotissa
Kiitos, kun piipahdit, lukaisit, jaoit, kommentoit, tykkäsit, liityit mukaan lukijoihin!
♥Jantunen
