Kun aavistus ummehtuneesta hajusta löytyi, alkoi meidän juoksumme ajovaloissa. Valokeilassa olimme me yllätetyt, epävarmat, mutta yhtenä rintamana samaan suuntaan rynnivät jänikset, jotka juoksivat henkensä edestä yrittäen pelastaa itsensä, perheensä, omaisuutensa, kotinsa, terveytensä – koko elämänsä.

Ajojuoksun ensimmäisellä rastilla paikansimme aistinvaraisesti hajun lähteeksi olohuoneen rappuset. Tyhjensimme olohuoneen huonekaluista ja osastoimme sen muusta asunnosta ohuella muovilla. Laitoimme avoimen tuuletusikkunan ääreen pöytätuulettimen saadaksemme osastoituun tilaan kotitekoisen alipaineen, jotta olohuoneen mahdolliset mikrobit eivät leviäisi muualle asuntoon.

Soitimme Asumisterveysliitosta neuvoja, joiden mukaisesti kurkkasimme alustavasti hajun alkuperää lattiarakenteita hajun kohdalta hieman avaamalla. Avauksen myötä ummehtunut haju vahvistui ja käsikopelolla hapuiltu kosteus lattiapinnan alla koolingin villoissa varmensi katastrofin alkaneeksi.

Seuraavien päivien rasteilla, täysin odottamatta niinikään,tietämättämme makuuhuoneiden lattioiden alla muhineet mikrobit alkoivat keskustella olohuoneen lattian alla olevien mikrobien kanssa.

Kun tyhjensimme olohuoneen huonekaluja yhteen makuuhuoneista, huonekalujen paino sai makuuhuoneessa aikaiseksi ns. pumppausilmiön, eli lattianraoista pöllähti mikrobeja ilmaan. Noista pöllähdyksistä käynnistyi mikrobien ja voccien valtataistelu, josta aiheutuva katku tarttui nopeasti irtaimistoon. Irtaimiston tarttunut katku taas aiheutti myös niin isoja oireita, että omaisuudestamme tuli nopeasti meille käyttökelvotonta ja kaatopaikkakuntoista.

Vanhempiani olivat näiden muutamien päivien aikana enenevissä määrin huolissaan terveydestämme. He houkuttelivat meitä lähtemään pois, mutta ajatus kuin yhdeksi perheenjäseneksi tulleen kodin jättämisestä oli vaikea.

 – Minä en jätä perhettäni ja laivaani, en vaikka tämä laiva uppoaisi. 
Ilmassa leijuvat mikrobit sekoittivat pään niin, että todellisuudentaju oli jo hakoteillä.

Lopulta henki ei enää paksussa ilmassa juurikaan kulkenut, silmät turposivat litistetyiksi golfpalloiksi ja kielestä roikkui riekaleita. Paniikki alkoi olla jo kova, mutta pysyin ulkoisesti tyynenä, sillä muulla perheellä rajummat ärsytysoireet olivat vielä toistaiseksi lievempiä ja hiljaisempia, vaikkakin lisääntyviä. Myöhemmin toki selvisi, että pitkään jatkuneet lasten yleisoireet olivat olleet talon myrkkyjen aiheuttamia, sillä ne helpottivat ja loppuivat evakkoon siirryttyä.

Viimeisenä kotona vietettynä aamuna pistin muun perheen edeltä kummempia selittelemättä ulkoilemaan ja siirsin pienemmän lapsemme kylppärin lattialle patjalle hengittämään ikkunasta raitista ja viihtymään “pienelle retkelle” tabletti seuranaan. Laitoin kylpyhuoneen oven kiinni ja aloin kerätä pyyhe suun edessä hengitystä suojaten mukaan jotain, jonka järjellä enempiä ajattelematta lokeroin välttämättömiksi.

Muovipusseihin lensi kelakortit, lääkkeet, muutama vaatekerta (jotka tosin myöhemmin jouduttiin heittämään kaatopaikalle), passit, bussikortti, pankkikortit, äitiyspakkauksesta tulleet lasten kynsisakset (jep, en osaa sanoa, että miksi…) ja reppu, joka oli vasta ostettu alennusmyynnistä ja oli vielä paketissaan  -Ei haise pahasti, tämä välttää tähän hätään. 

Tarkistin vähän väliä, että lapsella on kylpyhuoneessa kaikki hyvin. Kiersin paniikissa pihaa, katsoin talon ilmestystä, joka näytti tutulta, rakkaalta, tyyneltä ulospäin. Itkin epäuskoisena. Itkin surusta, itkin kaipuusta, kaipuusta elämääni kohtaan, sitä tavallista elämää, jossa ei tarvitse kummempia pelätä. Itkin ja istuin märällä nurmikolla. Osa alkusyksystä ostetuista katajista makasi pihan reunalla kellallaan ruukuissa kuin istutuspuuhista kohteliaasti kysellen. En taida ehtiä nyt.
– Anteeksi taimet, olen niin pahoillani, koittakaa selvitä talvesta.

Puin itselleni ulkona. Puin lapseni kylppärissä. Pakkasin autoon sen yhden laukun ja kerroin pienelle ihmiselle, että nyt talo on rikki ja kaipaa remonttia, joten me menemme mummolle vähäksi aikaa. Ja sitteni istuimme hetken autossa. Katselimme taloa ja itkimme yhdessä, koska emme voineet ottaa leluja mukaan. Lupasin pakata surusta mykäksi muuttuneelle lapselle kaiken vielä myöhemmin talteen ja menisin vaikka maailman ääriin, että saisin putsattua lelut hänelle takaisin.
– Ja kyllä, myös sen Uni-Maijan, joka sinulla on ollut syntymästäsi asti. Minä pidän huolen, että saat ne joskus vielä takaisin. Minä lupaan. Jollain keinoin.

Sitten me poistuimme.
 
<3 Jantunen
                                                  
Perhe Jantusen kuskeina toimii nelkyt+risainen pariskunta, joka osti toiveidensa unelmatalon, mutta elämä livauttikin kauppakassiin talokatastrofin ja evakkomatkan. 
Tervetuloa mukaan seuraamaan, kuinka askel kerrallaan ponnistellaan pohjamudista, risukasan alta valoa kohden aurinkoon. Suunta on eteen ja ylöspäin. Täältä tullaan, elämä!