Sinä olet minä, enemmän kuin kukaan. ♥
Kun poika oli ihan pieni vauva en kirjoitellut ( ainakaan muistaakseni ) sen kummemmin mistään erilaisista kehitysvaiheista. Jotain pieniä juttuja saatoin joskus hehkuttaa, kertoa soseiden aloittamisesta ja niistä seuranneista mahavaivoista, mutten koskaan ole pitänyt sellaista kuukausittaista kirjaa pojan painosta, pituudesta ja neuvolakäynneistä. Jollain tavalla katsoin ne ehkä turhiksi ja meillä on kaikki kuitenkin kirjoitettuna ylös pojan omaan vauvakirjaan. Se riittää vallan hyvin meille, enkä ole kokenut tarvetta jakaa niitä sen enempää täällä.
Mutta, pojan saadessa ikää lisää, olen kirjoitellutkin enemmän kaikenlaisista arjen haasteista, koska haluan ennen kaikkea kirjoituksillani purkaa omaa mieltäni, niin myös saada vertaistukea muilta. On ollut todella lohduttavaa lukea kommentteja samoissa tilanteissa olevilta äideiltä ja tietää, etten ole niiden pinnaa kiristävien tilanteiden kanssa yksin.
Nyt kuitenkin voisin kertoa hieman, millainen reilu puolitoistavuotias viikari meidän poikamme on.
Voin rehellisesti käsi sydämellä sanoa, että tämä taaperoarki on puolet haastavampaa kuin se itse vauva-arki. Nyt vasta sen huomaa, kun on jo yksi vauvavuosi pojasta takana. Miten helppoa se kaikki oikeasti olikaan! Sitähän vaan imetti, paijasi, piti toiselle seuraa, jutteli hölmöjä ja sitten toinen jo nukahti. Vaikka arki taaperon kanssa onkin toisinaan haastavaa, en silti sano etteikö se olisi myös tietyllä tavalla helppoa. Oppiihan lapsi koko ajan itsenäisemmäksi, kommunikointi helpottuu ja maailmaa halutaan tutkia itse. Mutta silti, uskokaa tai älkää – myös nämä asiat voivat tehdä siitä arjesta kinkkisempää.
Omalla tavallaan. 🙂
Mun mielestä lapset heräävät aivan uudenlaiseen eloon täytettyään vuoden ja lähdettyään kävelemään. Poika näyttää jo todella isolta pojalta, kun hän mennä tepastelee itse ulko-ovesta ulos hiekkalaatikolle. Ennen ulos lähtemistä otetaan esille omat kengät, muttei kuitenkaan osata laittaa niitä vielä jalkoihin. Tässä kohtaa tarvitaan vielä mun apua, mutta tarrat halutaan laittaa itse kiinni. Ulkona viihdytään pitkiä aikoja ja hiekkakakkujen ja keinumisen lisäksi tykätään tehdä kävelylenkkejä. Yleensä läheiseen puistoon, sillä siellä on liukumäki. Liukumäestä lasketaan mahallaan alas, pää menosuuntaan. En saa neuvoa miten liukumäestä kuuluisi laskea, sillä tämä tapa on puolet hauskempi. Jokainen kerta puistosta lähdettyämme poika alkaa huutamaan, vaikka olisinkin kertonut kotiin lähtemisestä jo aikoja sitten.
Pojasta on hävinnyt kaikki vauvanpyöreys ja näyttää päivä päivältä enemmän isältään. Hän on perinyt isänsä kulmakarvat ja mun molemmat pyörylät sekä ohuet hennot hiukset. Hän on yhtä temperamenttinen kuin minäkin, uusissa tilanteissa ujo, tarkkaavainen ja harkitseva, eikä missään asiassa saisi neuvoa. Hän haluaa itse oivaltaa ja kokeilla erilaisia asioita, on leikeissään erittäin tarkka ja välillä hänessä asuva pieni villiviikari tulee esiin. Hänessä on myös isänsä rauhallisuutta, on varsinainen showmies ja omistaa aivan mahtavan tilannekomiikan.
Kiukuttelee eniten mun kanssani ja välillä pelleilee täysin mun kustannuksellani. Onneksi valttikortit on vielä mun käsissäni. Silti toisinaan mun sydän itkee verta, mutta olen ennemmin äiti kuin kaveri. Rajat on rakkautta ja tiedän sen palkitsevan myöhemmin. Toisinaan hän on kuin enkeli ja välillä sinne päähän ei mene mikään – edes takomalla. Tällä hetkellä kun uhmataan, niin vielä vähemmän.
Poika tykkää olla mukana kotitöissä ja osaa viedä oman vaippansa pyynnöstä roskikseen. Tykkää laittaa astianpesukoneeseen pesutabletin ja painaa pesuohjelman päälle ja sulkea koneen. Pyykkien ripustaminen on hauskaa puuhaa ja etenkin niiden läpi juokseminen. Hän valitsee jokainen kerta itselleen kirjan mistä luemme yhdessä iltasadun. Lempikirjaa ei ole, vaan aivan kaikki kirjat kelpaavat.
Hän ei suotta puhu eikä pussaa, sillä eihän se kukkokaan käskien laula. Hän antaa pusun ja halin silloin kun hänestä tuntuu siltä ja usein voin saada kesken leikin molemmat – halin sekä pusun, tuosta noin vaan yht`äkkiä. Se on mun mielestä parasta. Hän syö pääsääntöisesti itse, mutta välillä on autettava, sillä keskittymiskyky tällä hetkellä ruokailuun on nolla. Lempiruokia ovat erilaiset hedelmät, maustamaton jogurtti, näkkileipä ja peruna. Ei pidä makaroonista, riisistä eikä tomaatista. Rakastaa maitoa ja juo aivan liian vähän vettä – niin kuin äitinsäkin.
Matkii Brunoa melkein ihan kaikessa, joka on toisaalta suloista, mutta sitten taas ei. Jaloissani pyörii toisinaan kaksi koiraa, kun poika läähättää nelinkontin pitkin keittiötä Bruno perässään. Samaa aikaa kikatetaan aivan kippurassa posket punaisina ja otsa hiestä märkänä.
Rakastaa saunomista jopa niinkin paljon, että tykkää istua siellä oli se päällä tai ei.
En ole koskaan käynyt läpi näin suurta tunneskaalaa kuin nyt äitinä ollessani. Tunnen suurta ylpeyttä, rakkautta, huolenpitoa, onnellisuutta ja iloa. Samaa aikaa koen myös suurta huolta ja pelkoa sekä turhautumistakin. Poika on opettanut paljon itsestäni ja avannut silmäni aivan uudella tavalla. En tiedä mitä tekisin tai missä olisin ilman häntä.
Sinä, uhmakas poikani olet minulle kaikki kaikessa. ♥ Vierelläsi kuljen minne menetkin.
Psst. Olisi todella kiva kuulla, miten te muut äidit olette toimineet uhmakkaiden lastenne kanssa? Mitä ässiä teillä on hihassa kun lapsenne heittäytyvät tällaisiksi?