Muistan todella elävästi sen, kuinka kivaa ja ihanaa lapsena oli se, kun meille tuli vieraita istumaan iltaa. Meitä siskoja ei koskaan viety isovanhemmille hoitoon juhannuksena, vappuna eikä uutena vuotena. Saimme aina olla kotona ja osallistua iltaan samalla tavalla kuin vanhemmat ja muut vieraat. Tietenkin noudatimme nukkumaanmenoaikoja, mutta hieman normaalia joustavammin. Emme koskaan pistäneet kapuloita rattaisiin ja muistan kuinka turvallista omaan sänkyyn oli nukahtaa kun yläkerrasta kuului tasainen puheensorina.

Juhannuksesta on jäänyt mieleen pienet koivut terrassimme kaiteilla, jotka isä siihen aika köytti. Ilma oli ihanan lämmin ja vatsassa oli perhosia kun odotimme juhannusvieraita. Vieraat olivat yleensä aina omia sukulaisia, joko isän tai äidin sisaruksia puolisoineen. Muistan elävästi, minkälainen kylmälaukku äitini pikkusiskon ( eli kummitätini ) miehellä oli. Se oli Tiger merkkinen ja tummansinisellä pohjalla oli oranssi tiikeri. Laukku oli aina täynnä kaikenlaisia erikoisoluita, joita katselin ihmeissäni, sillä meidän isällä ei koskaan sellaisia ollut. Äiti hääräsi keittiössä ruokaa, joka syötiin vasta alkuillasta, mutta josta stressaaminen oltiin aloitettu jo pari päivää ennen juhannusta. Sama juttu, joka vuosi. Muistan kuinka pelasimme petanqueta iltahämärässä, etsimme viisi erilaista kukkaa pellolta, jotka laitettiin yöksi tyynyn alle ja yöllä näki unta tulevasta ihastuksesta. Löysin kerran jopa pienen oranssinvärisen kissanpennun, jonka nimesin Oliveriksi. En saanut ottaa kissaa sisälle ja niinpä se nukkui punavalkoraidallisella lepolassella, kietoutuneena paikallisen yleisurheiluseuran verkkatakkiin.

Vappuna äiti leipoi aina itse munkit, mutta sima ostettiin kaupasta. Kai äiti joskus teki simaa itsekin, muttei muistiini ole tallentunut sellaista. Vappunakin meille tuli vieraita, taas omia sukulaisia. Meidän vappupöytään kuului lihapullat, perunasalaatti, höyrytetyt nakit ja vihersalaatti – nämä ainakin muistan. Kodin äiti koristeli ilmapalloilla ja serpenttiinillä, joita löytyi katosta vielä myöhään kesälläkin. Joskus mamma ja pappakin oli meillä viettämässä iltaa ja muistan, kuinka mamma meiltä kotiin lähtiessä ajoi polkupyrörän kanssa ojaan. Se oli hauskaa silloin ja sille nauretaan yhdessä vielä tänänkin päivänä.

Uutena vuotena valoimme tinaa, söimme äidin tekemää herkullista tonnikalasalaattia, jonka äiti teki aina samaan imelään kukkakuviolliseen kulhoon. Tuo sama kulho on olemassa vieläkin ja siihen tehdään edelleen tuo sama salaatti.

Olen tajunnut, että tällä hetkellä me elämme mieheni kanssa juuri niitä hetkiä, joita vanhempamme elivät reilu 20 vuotta sitten. Kun meille tulee vieraita istumaan iltaa ja lapset ovat läsnä, muistelevat hekin isoina sitä, kuinka turvalliselta tuntui nukahtaa puheensorinaan. Tai kuinka hauskaa oli, kun sai syödä ilta kymmeneltä lihapullia, kuunnella aikuisten juttuja ja juoda paljon coca-colaa.

Muistan omasta lapsuudestani aivan älyttömän paljon ihania hetkiä ja pikkuruisia juttuja, yksityiskohtia joita aina ihmettelin ja kummastelin. Aloin miettimään tätä kaikkea tänään, kun olin pitkästä aikaa mammani luona ja otin kaapista lasin juodakseni vettä. Käteeni osui todella vanha, ajan kuluttama, iso ja paksua lasia oleva lasi. Lasi kuului edesmenneelle pappalleni, joka joi aina tästä lasista maitoa. En ollut koskaan nähnyt, että pappa olisi juonut mistään muusta.

Muistan, kuinka pappa istui keittiön pöydän ääressä syömässä. Hän istui minua vastapäätä, hieman sivuttain tuolilla oikea jalka vasemman jalan päällä, nojaten vasemmalla kädellä pöytään ja syöden oikealle kädellä. Hän ei koskaan käyttänyt veistä, vaan lappoi haarukalla ruokaa suuhunsa kuin mikäkin työmies. Tämä samainen lasi oli aina lautasesta hivenen oikealla, josta hän välillä hörppi maitoa – äänekkäästi. Joskus hän loi minuun katseen mustien kulmakarvojensa alta ja jatkoi taas syömistä.

Välillä ikävöin pappaa ihan hirveästi.

Ja samalla mietin, mitä yksityiskohtia omat lapseni lapsuudestaan muistiinsa tallentavat.