Muistan kun asuimme Porissa ja ovellemme ilmestyi kaksi kummallisiin vaatteisiin pukeutunutta poikaa. He kysyivät saisivatko laulaa ja luvan annettuani mennä hoilottivat jonkinlaisen viisun, jota en kuolemaksenikaan muista. Kun pojat lopettivat, olin todella hämilläni ja kysyin heiltä – ” Ööö… kuuluuko mun nyt antaa teille niinku jotain? ” Pojat katsoivat toisiaan ja sanoivat yhteen ääneen – ” No karkkia! ”  Ja minä olin vielä enemmän hämilläni. Paniikissa kipaisin keittiöön koluamaan kaapit läpi, löytämättä kuitenkaan karkkia. Olin nolona ja ajattelin, etten voi mennä takaisin ulko-ovelle tyhjin käsin ja nappasin mukaani kaksi tölkkiä Schweppes Russchiania! Annoin tölkit pojille ja sanoin etten muuta löytänyt, mutta toikin on ihan hyvää. Pojat katsoivat taas toisiaan ja sanoivat nihkeästi – ” Kiitos! ”

Ja tosiaan, tällöin oli paljon lunta ja vaan pieni tovi joulusta, sillä kyseessä oli Nuutinpäivä.

Mutta, mistä mä olisin voinut tietää, että juuri silloin ovien taakse ilmestyy kummallisiin vaatteisiin ja peruukkeihin pukeutuneita pikkulapsia, jotka toimivat just eikä melkein samalla tavalla kuin palmusunnuntaina kuuluu toimia? Mun lapsuudessa ei ole koskaan ollut tapana kiertää talosta taloon ajamassa joulua pois. Ei siis ihmekkään, että olin nuuttipukeista enemmän kuin hämilläni.

Tuli palmusunnuntai ja päätin, että nyt jos koskaan korjaan virheeni ja ostin ison kasan munia ja muita pääsiäiskarkkeja. Sillä nyt kun noitia tulee, on mulla antaa heille jotain! Odotin kuumeisesti, kello kävi ja aikaa kului eikä ketään tullut. Ei ketään! Ajattelin – ” Mitä hittoa? Missä kaikki noidat on? Joudunko syömään kaikki munat ja karkit itse? Eiks nää lapset oikeesti harrasta virpomista täällä? Mitä! ”

Parjasin asiasta työkaverilleni joka sanoi, ettei Porissa ole tapana käydä virpomassa vaan nuuttipukit ovat se juttu. Olin vielä enemmän hämilläni kuin silloin kun näin pikkupojat meidän kotioven takana. Todella tylsää, ajattelin.

No, nyt olemme asuneet täällä Salossa kohta kolme vuotta ja voin vain todeta, ettei niitä noitia näy sen kummemmin täälläkään. Kovien ponnistelujen jälkeen muistin, ettei viime vuonna käynyt ketään, ja silloinkin olin varautunut aikamoisella määrällä munia. Nyt tänä vuonna olin melkein tyystin unohtanut koko palmusunnuntain ja soitin miehen perään ja pyysin tuomaan munia virpojille. No, mies osti tuon kuvassa näkyvän pikkupussin ja sanoi – ” Kyllä se riittää, ku jakaa vaan! ” – ” No öö, ei riitä! ”

Olin koko päivän jo valmiiksi nolona, kun harmittelin tuota pientä suklaamunapussia ja suloisia pääsiäisnoitia, jotka tulevat suurissa ryppäissä virpomaan ja lorut liruteltuaan saavat vain yhden pikkiriikkisen munan! Siis yhden NOIN pienen munan! Saimme odottaa virpojia myöhään iltapäivälle saakka ja onnekseni silloin itse olin punttisalilla, enkä joutunut nolona jakamaan munia lapsille.

Huh. Ensi vuonna huolehdin kyllä itse munista!

Meidän poika ei vielä ollut virpomassa ja ihmetteli muutenkin päivälenkillä vastaan käveleviä, hassuihin vaatteisiin pukeutuneita lapsia. Ehkä ensi vuonna meilläkin virvotaan jo? Tai ainakin mammat ja pappat sekä tämä meidän oma taloyhtiö. Omasta lapsuudestani muistan tämän päivän olleen aina todella jännityksentäyteinen. Me saatettiin siskojen kanssa kierrellä ympäriinä viisikin tuntia, käyden kotona välillä lämmittelemässä ja haukkaamassa jotain pientä. Kilometrejä päivän aikana kertyi varmasti hurja määrä! Saatiin monesta paikasta 10 markkaa per nenä ja aivan älytön määrä karkkia, joka tietty jaettiin kolmistaan.

Muistelen tätä päivää lapsuudestani lämmöllä. Se oli niin ihanaa.