Mulla on parhaillaan täysin samanlainen olo kuin mitä kuvassa olevilla lumpeenlehdilläkin. Siinä ne ovat veden pinnalla kevyesti kelluen, juuret jossain syvällä pimeässä vedessä. Hieman ehkä kietoutuneina toisiinsa ja jotkut jopa täysin uppeluksissa, eivät enää niin kovin vihreinä. Toiset haluavat pysytellä pinnalla vielä hetken ja toiset ovat jo valmiita antautumaan synkän veden vietäväksi.

En nyt erityisesti halua niinkään valittaa tästä pimeydestä, sillä tiedän ettei kukaan meistä voi sille mitään. Kun asuu täällä neljän vuodenajan Pohjolassa, on vain hyväksyttävä se tosiasia, että meillä on vuodesta yhtäjaksoisesti pimeää neljästä viiteen kuukauteen.

Pidimmepä siitä tai emme.

Reilu neljä vuotta sitten kun meillä ei miehen kanssa vielä ollut lapsia ja elimme näitä pimeitä kuukausia muistan, kuinka emme valittaneet pimeydestä yhdellä pienellä sanallakaan. Keksimme aina kaamokselle vastalääkkeen ja vietimme iltoja joko kaksin tai ystävien kesken ravintolassa iltaa istuen ja hyvin syöden. Kävimme elokuvissa tai vuokrasimme läheiseltä videovuokraamolta uuden leffan ja käperryimme kaksiomme sohvalle viltin alle leffasta nauttimaan. Teimme pitkiä metsälenkkejä aamupäivisin kun vielä oli valoisaa ja kotiin päästyämme lämmitimme glögiä tai mies otti päiväunet. Näin ystäviä kaupungilla ja kävin neljästä viiteen kertaan viikossa jumppaamassa läheisellä kuntosalilla.

Tekemistä oli niin paljon, etten edes miettinyt sanaa kaamos ja miten se voi muihin ihmisiin vaikuttaa.

Nyt neljä vuotta ja kaksi lasta myöhemmin, on sana kaamos tullut itselleni todella tutuksi. Tämä marraskuu on tuntunut erityisen pitkältä ja puolentoista vuoden yhtäjaksoinen työputki ilman minkäänlaista lomaa on tehnyt tehtävänsä. Tämä äiti on nyt erityisen väsynyt. Edessäni ovat kaikki mahdolliset vastalääkkeet myös näiden kiireisten vuosien kuorruttamalle kaamokselle, mutten ole vielä saanut napattua niistä kiinni. Olen kuullut sanottavan:  ” Lapsi ei muuta elämääsi, se tulee vain osaksi sitä. ” mutta mun täytyy nyt hieman olla eri mieltä ja murtaa tämä sanonta, sillä eihän tuo nyt aivan tottakaan ole. Jollain tavalla olisi hieman hassuakin jos lapset eivät muuttaisi elämää millään tavalla. Omasta puolestani voin ainakin todeta, että omat lapseni ovat muuttaneet aivan kaiken itsessäni ja vasta nyt kun lapset ovat kasvaneet ” isommiksi ”, olen alkanut pikkuhiljaa saada takaisin sitä kadotettua minuuttani. Tällä kadotetulla minuudellani tarkoitan lähinnä sitä, että otan aikaa myös itselleni, ostan asioita myös itselleni ja haluan näyttää ja voida hyvin itseni takia. Olen kyllä äiti, mutta myös se sama mieli ja sama nainen kuin neljä vuotta sitten.

Myönnän siis vähän hiljaisella äänellä, että vauhdikkaat lapseni ovat tuoneet tähän kaamokseen omat lisämausteensa. Mies on saanut herätellä mua jokainen arkiaamu viiden aikaan aamulla töihin, enkä siltikään ole meinannut päästä ylös. Ajan pilkkopimeässä töihin, teen töitä kuumassa keittiössä seitsemän ja puolituntia ilman, että näkisin kertaakaan ulos. Kun lähden töistä kotiin alkaa hämärtää ja kun pääsemme lasten kanssa kotiin on jo pimeää. Olen nähnyt ystäviäni niin paljon kuin jokainen kiireiltään ( ja väsymykseltään ) ehtii ja vienyt poikaa päiväkotikaverin syntymäpäiville. En ole käynyt punttisalilla vuoteen ja juoksulenkeistä kertyneet kilometrit ovat naurettavia. Olen maannut koomassa lasten kanssa sohvalla ja katsonut Minionit, Itse Ilkimys ykkösen ja heti perään kakkosen.

Vielä marraskuun alussa sanoin, etten ole antanut pimeydelle valtaa. Nyt olen kuitenkin jo täysin antautunut.