Avoimen päiväkodin kivoin juttu pojan mielestä on ehdottomasti parkkitalo. Heti avoimeen päästyämme, poika kipittää parkkitalon luokse ja istuu kuin nakutettu sen vieressä melkein koko kaksi tuntia. Hän laittaa yhtä uudelleen ja uudelleen autoja laskemaan ylhäältä alas, eikä katse herpaannu hetkeksikään muualle.

Ajattelinkin, että poika saattaisi tykätä sellaisesta syntymäpäivälahjaksi ja vinkkasin anopille, kun hän kyseli lahjaideoiden perään. Ja voi vinde, kuinka väärässä olinkaan! Aluksi poika oli innoissaan ja asettui istumaan parkkitalon viereen ja kasasi kaikki autonsa ylätasanteelle. Pojan kasvoilla oli innostunut hymy, mutta ensimmäisen auton päästyä vauhtiin hymy kuitenkin loppui lyhyeen, sillä auto pysähtyi kesken vauhdin, eikä se päässyt edes keskikerrokseen! Poika antoi vauhtia toiselle autolle ja taas – sama homma.

Poika harmitteli hetken aikaa ja mietti. Pian hän otti syliinsä kaikki autot ja tepasteli sohvalle. Heitti sohvatyynyt ja viltin lattialle, asetti autot jonoon käsinojalle ja aloitti kovan päristelyn. Autot ajoivat pitkin käsinojaa suoraan selkänojaa kohti, tekivät siellä tiukan käännöksen ja tippuivat selkänojaa pitkin alas sohvalle. Tämä toistui niin monta kertaa, että lopetin laskemisen.

Että niin. Mitä sitä hyvää vaihtamaan.