Jätän ylistyssanat isänpäivästä sanomatta. En kuitenkaan siksi, ettei oma isäni olisi kauniita sanoja ansainnut, mutta juuri nyt tällä hetkellä haluan pitää kauniit sanat itselläni. Mun ja isäni välisenä asiana, meidän siskojen ja meidän perheen. Meidän eilisen todella kivan ja onnistuneen päivän sisällä ja niissä ei niin somekelpoisissa valokuvissa, joita eilen napsin.

Tänä vuonna teimme isänpäivän kanssa poikkeuksen ja juhlisimme isää isosiskomme luona isänpäiväbrunssin merkeissä. Jokainen siskoista oli saanut oman vastuualueen brunssista ja mä vastasin salaateista – jälleen kerran. Miten musta tuntuu, että vastaan niistä aina kun vietämme aikaa ruoan merkeissä? Jo bravuuriksi noussut pastasalaatti retiiseistä, kirsikkatomaateista, fetasta ja pestosta ei tullut tälläkään kertaa kenellekkään yllätyksenä, mutta maistui silti kaikille. Kahvipöydästä löytyi käpykakkua, mitä täytyy muuten olla aina ja uutena kokeiluna key lime pie, joka oli niin taivaallisen hyvää, etten edes tiedä kuinka monta palaa sitä söin.

Ilma oli harmaa, kylmä ja vähän sateinen. Melkein samanlainen kuin viime vuonna, mutta erona vain se, että tänä vuonna maasta löytyi lunta. Harmi, ettei pakkaset pitäneet lumipeitettä kauniina isänpäivään asti. Asia kuitenkin korjaantui illalla, kun uusi paksu lumipeite leijaili vanhan jo tummuneen lumen päälle, tehden maisemista taas kauniita. Tänä aamulla uudesta lumipeitteestä ei ollut jäljellä enää mitään, mutta vielä ehtii ja onhan tuota lunta kuitenkin.

Nappasin isosiskoltani harmaan hänen itse tekemän tuubihuivin. Mulla on oikeastaan aina tapana isosiskolla käydessäni viedä sieltä jotain. Yleensä se on jotain mitä hän on itse tehnyt – villapaita, laukku, pipo tai vaikka tämä tuubihuivi. Nyt mukaan lähti vain tämä, sillä villapaita oli vielä puikoissa kiinni keskeneräisenä.

Eilinen päivä oli niin kiva, kuin pieni annos joulua näin etukäteen marraskuussa.