Kuten olen teille jo ( aivan liian moneen kertaan ) kertonutkin, niin juuri ne naiset jotka ovat taipuvaisia ylisuorittamiseen, puurtamiseen ja heikkoon itsetuntoon, ovat myös taipuvaisia siihen, että se mieli on maassa useammin kuin kerran näissä elämänaallokoissa. Myönnän itse kuuluvani näihin naisiin ja toisinaan näiden piirteiden omaaminen on uskomattoman raskasta. Perusluonteeltani en kuitenkaan ole millään tavalla surumielinen, pessimistinen tai negatiivinen – vaan melkeinpä päinvastoin. Olen iloinen, omasta mielestäni ihan hauskakin ja osaan nauraa itselleni. Olen sopivassa suhteessa huithapeli, luotan siihen että elämä kantaa ja pyrin katsomaan tulevaisuutta kohti valoisasti.

Mutta sitten. Sitten minussa on myös se toinen puoli. Se puoli, joka suhtautuu itselleen tärkeisiin asioihin ylisuorittaen ja puurtaen. Niin työelämässä kuin nyt näin kotiäitinäkin. Teidän äitien korviin, jotka hehkutte itseluottamusta ja rentoa fiilistä, voi nämä mun ajatukset kuulostaa todella ihmeellisiltä, enkä oikein itsekkään osaa näitä selittää. Olen huomannut, että vaadin itseltäni arjessa aivan liikaa ja asioiden on mentävä tietyn kaavan mukaan – ja odottakaas, kun arjen hälinässä tuleekin epäonnistuminen tai kaavasta poikkeaminen, syyllistän itseäni ja koen olevani huono ja epäonnistunut. Ja kukaan muu kuin minä itse, ei ole tätä minulle sanomassa! Ei poika sano, että kiitti äiti kun aamupuuron syöminen venähti, mun päivä on pilalla. Se olen minä itse, joka niin itselleni sanoo.

Olen huomannut, että siitä huolimatta vaikka kuinka olisin perusluonteeltani iloinen ja ” elämä kantaa tyyppi ”, en kestä yhtään epäonnistumista ja vastoinkäymisiä. Heti kun edessäni on kivikkoinen tie, menen paniikkiin. Unohdan nauraa itselleni, en ole iloinen saatika liiemmin hauskakaan. Olen huithapeli siinä suhteessa, että unohdan täysin pitää itsestäni huolta ja tulevaisuus on koko ajan on jotain pirun vastoinkäymistä. Olen puolisona aivan kamala kiukkupussi ja en todellakaan viestitä minkäänlaista ” jos haluu saada, on pakko antaa ” – signaalia.

Jos osaisin yhtään, siis yhtään ottaa rennommin ja oikeasti luottaa itseeni, ei pojan tämän hetkinen uhmakaan tuntuisi missään. Toki myönnän, että uhma on meillä todella voimakasta ja poika on oikea tulisielu ( niin kuin äitinsäkin ) ja aivan varmasti lapsen voimakas uhma väsyttää niitä itsevarmojakin vanhempia, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että ilman näitä mun tiettyjä luonteenpiirteitä olisin sata kertaa vahvempi äiti.

Jos omien luonteenpiirteiden muokkaaminen olisi helpommin tehty kuin sanottu, olisin varmasti sen tehnyt jo. Kunpa jossain järjestettäisiin jonkinlainen ” näin pursut itseluottamusta ” – leiri, niin lähtisin oitis sellaiselle mukaan!

Viime postauksestani on kulunut nyt reilu viikko ja täällä meno jatkuu samanlaisena. Viikkoon on mahtunut myös pari todella hyvää päivää, jotka on vähän valannut muhun positiivista energiaa. Niinä hyvinä päivinä olen ajatellut, ettei hitto vie mikään tässä elämässä ole ikuista. Ei se, että poika pysyisi ikuisuuden tuollaisena ihanana pellavapäänä, joka kesken autoleikin tulee ja muiskauttaa pusun keskelle suuta.

Ja lohduttavana tietona: Edes se uhma ei ole ikuista.

Tästä rankasta ajasta hetkestä huolimatta pyrin ajattelemaan oikeesti positiivisesti, vaikka olenkin edelleen todella väsynyt. Meillä jäi puolivahingossa pojan tutti pois, kun poika päätti heittää viimeisen kappaleen pönttöön – keskellä iltaa, eikä kaupat enää auki. Tutin pois jääminen on vaikuttanut niin päiväuniin kuin yöuniinkin. Poika nukahtaa ihan helposti ilman, mutta vasta n. tunti/puolitoista sänkyyn laittamisen jälkeen. Yöllä herätään neljän viiden aikoihin valmiina uuteen päivään ja uudelleen nukahtaminen on vaikeeta. Päiväunet venähtävät ja joskus ne jäävät kokonaan välistä. Meno on aivan päätöntä ja vaikka kuinka pidän kiinni säännöistä ja rytmistä, poika lähinnä irvistelee ja nauraa. Kaikki on helpommin sanottu kuin tehty, mutta mä yritän. Eikö se ole jo jotain tällaiselta ylisuorittaja puurtajalta?

Sillä, ” Jos haluu saada, on pakko antaa! ” Ja tämä pätee kyllä aivan kaikkeen ( ei vaan siihen mitä te nyt parhaillaan ajattelette! )

Puss!