Me tehtiin viime viikonloppuna tuo meidän lähimetsässä menevä metsälenkki. Tällä kertaa meillä oli Brunollekin seuraa, kun mieheni sisko tuli mukaan lenkille oman koiransa kanssa. Harvemmin tulee mentyä tällaisia lenkkejä, että Brunokin saisi juoksu/leikkikaverin. Lähipiiristä löytyy kyllä koirakavereita, mutta niitä pieniä sellaisia – kuten mieheni vanhempien pippurinen ranskis, joka on oikea kiusanhenki Brunoa kohtaan. Toisaalta kai ihan hyvässä mielessä, mutta Brunolla ja Vikillä ( tämä ranskis ) on hieman eri käsitys leikkimisestä. Kun Bruno haluaisi juosta kilpaa ympäri metsää, Viki haluaa haukata vähän väliä Brunon parrasta. Ja tästä Bruno on täysin toista mieltä – voitte vaan kuvitella. Sitten on vielä kääpiösnautseri Eikka, oikea vanha herra. Eikka yleensä tyytyykin kulkemaan joko hieman jäljessä keppi suussaan, tai sitten sen verran edellä, ettei kukaan vaankaan saa keppiä.

Tälläkin kokoonpanolla metsälenkki onnistuu, mutta Bruno harvemmin saa kulutettua energiaansa pois. Toisin on sitten tämän mieheni siskon koiran kanssa. Sillä sen verran energinen ja pippurinen pakkaus on American staffordshirenbullterrieri Heta. Vaikka Heta onkin kooltaan Brunoa pienempi, se ei todellakaan ole menoa haitannut. Bruno saa tehdä töitä sen eteen, että pysyy Hetan perässä!

Heta onkin mitä parhain juoksukaveri, mutta mun on mahdotonta saada Hetaa joka päivä lenkeille mukaan, sillä kaikki kun eivät ole kotiäitejä. Viikonloppuisin ollaankin välillä yritetty saada aikataulut sopimaan yhteen, mutta eihän se aina onnistu.

Tällaisilla lenkeillä on ihana huomata Brunon into, iloisuus sekä se, että se on sillä hetkellä todella onnellinen. Olen nyt tullut omassa päässäni siihen lopputulokseen, että meidän tulevaisuuden talon on oltava korvessa. Pihan on oltava niin suuri, että Bruno saa juosta vapaana ilman huolen häivää. Okei, haluan itsekin meidän talon sijaitsevan jossain metsän siimeksessä omassa rauhassaan, mutta ihan ajatellen lapsia ja Brunoakin – haluan, että omalla pihalla on paljon tilaa kaikenmaailman mielikuvitusleikeille ja mun omille istutuksille, kasvimaalle ja omenapuille.

Tällä hetkellä meidän päivälenkit ovat olleet ihan naurettavan pieniä, sillä olen alkanut saamaan lenkeillä aikamoisia supistuksia. Vaikka menisin kuinka hiljaa tahansa, supistaa. Supistukset eivät ole kuitenkaan kivuliaita, mutta kuitenkin sellaisia, että ne tuntuu ja hyvin tuntuukin. Yksin Brunon kanssa lenkillä ollessani ei supista niinkään, mutta kun menen vaunuilla supistukset alkavat jo ensimmäisten metrien jälkeen. Teen varmaan vaunuja työntäessä enemmän töitä, mitä ilman vaunuja. Päivisin olenkin keksinyt Brunolle lenkeillä erilaisia aktiviteetteja, kuten namipalojen piilottelua ja heittelemistä sekä etsi-leikkejä. Ihan hyvin ollaan näilläkin pärjätty, mutta harmittaa Brunon takia.

Mutta, näillä on nyt mentävä jos haluan, että pienokainen pysyisi masussa ainakin laskettuun päivään asti.

Iltalenkit ovatkin pidempiä ja joko mies hoitaa ne, taikka sitten minä ilman niitä vaunuja.

Ja mitä tulee Brunoon ja poikaan, niin kerrottakoon, että meillä menee jo paremmin. Kerron kaikki sitten omassa postauksessaan ja mitä muutoksia ollaan koulutuksen suhteen tehty, mutta haluan vielä odottaa hetken ennekuin hehkutan mitään sen suurempia. Sen verran voin paljastaa, että jos aikaisemmin poika ei saanut edes koskea Brunoon, niin tällä hetkellä poika saa ottaa Brunon parrasta kiinni molemmin käsin ja antaa halin.

Eikä Bruno ole oikein moksiskaan. Ihmeellistä tosiaan ja kuinka ihanaa! Mutta, tästä lisää myöhemmin. 🙂