Tiedättekö mitä? Lähestulkoon joka vuosi suurinpiirtein näihin aikoihin, alan miettimään tulevaisuutta. Mietin mitä kaikkea mahdollista on edessä, voinko kehittää itseäni jollain tavalla, alottaisinko kenties uuden harrastuksen ja olenko ylipäätään tyytyväinen sen hetkiseen elämäntilanteeseeni?

Tällä hetkellä olen tyytyväinen kaikkeen siihen mitä mulla on, enkä vaihtaisi kylläkään paikkaa kenenkään kanssa. Olen iloinen, että saan olla pojan kanssa kotona, enkä ole sidottuna mihinkään – muuhun kuin poikaani. Tiedän tämän kotiäitiyden olevan vaan väliaikaista, ja saan pyörittää tätä sirkusta ainakin vielä ensi vuoden kesään asti. Silloin poika on kaksi ja puolivuotta ja vauva vuoden. Olen suunnitellut omassa päässäni, että palaisin takaisin työelämään sitten ensi kesän jälkeen, varmaan joskus syksyllä. Yksi iso murheenkryyni asiassa kuitenkin on, nimittäin se, ettei mulla ole sitä työpaikkaa minne palata – ja olen tästä teille aikaisemminkin kertonut mm. täällä ( käykäähän kurkkaamassa )

Huomaan jo nyt stressaavani asiaa suuresti ja havahduin tähän asiaan taas, kun ystäväni palasi tänään äitiyslomansa loputtuaan takaisin työelämään. Tajusin ajattelevani, että ” vastahan hänen äitiyslomansa alkoi ja nyt jo muka loppui ” ja samalla havahdun siihen, että tämän vuoden toukokuussa olen itse ollut kotona kaksi vuotta. Siis kokonaiset kaksi vuotta – hirveän pitkä aika! Ja miten nopsaa aika onkaan kulunut! Tämähän on kuitenkin täysin oma valintani – että olen päättänyt jäädä kotiin ja olla laittamatta poikaa päivähoitoon alta vuoden ikäisenä ( nythän poika on jo siis vuosi ja kaksi kuukautta ) Tietenkin olisin voinut hakkia itselleni työpaikan ja laittaa pojan hoitoon ( mikä kävi päässä useammankin kerran ) mutta sitten tulinkin toisiin aatoksiin, vauva-aatoksiin! ” Mitä jos olisin nyt vielä toisen vauvavuoden kotona ja poika saa itselleen pikkusiskon tai veljen? Joo! Sen jälkeen voin palata työelämään ja keskittyä töihin! Hyvä idea, jee! ” Näitä ajatuksia pyörittelin päässäni pitkän tovin, kunnes tein päätöksen. Ja te varmaan osaatte päätellä, että kumpaan päätökseen tulin? Heh.

Vielä on turhan aikaista sanoa oliko päätös kannattava, sillä se kaikki on vielä edessä. Toinen vauvavuosi melkein heti toisen perään voi olla raskas, mutta itse en ole osannut ajatella asiaa vielä ollenkaan – tai tietenkin mietin kaikenlaista, mutta se todellisuus iskee vasten kasvoja sitten synnärillä ollessani. ” Siis onko mulla näitä nyt kaks? Aapuva. ”  Siitä olen iloinen, että tuleva vauva syntyy kesällä, sillä näen jo mielessäni sen kuinka helppoa on laittaa vauva vaunuihin ilman kamalaa pukemisrumbaa ja poikakin silloin olisi toivottavasti jo jollain tapaa edes hieman omatoimisempi. Toiveajattelua?

http://www.youtube.com/watch?v=1CVCPCcDJPo

Ja mitä tulee töihin palaamisen suhteen, siihen en osaa sanoa mitään. En oikein tiedä mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä, sillä vaihtoehtoja olisi vaikka muille jakaa, mutta ei luonnollisestikkaan koulutusta niihin kaikkiin vaihtoehtoihin. Kun tänään haluan tehdä tätä, huomenna haluan tehdä sitä. Kun ylä-asteella kysyttiin, että mitä haluaisin tulevaisuudessani tehdä, en todellakaan osannut vastata. Kun muut suurinpiirtein tiesivät jo syntyessään haluavansa lääkäreiksi, juristeiksi ja opettajiksi, itse lähinnä vaan haahuilin vailla sitä kutsumusta johonkin tiettyyn ammattiin. Suoraansanottuna kadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat osanneet valita itselleen juuri sen ammatin ja työn mitä rakastavat. Miksei mulla ole sellaista ominaisuutta, että tietäisin jonkin jutun olevan juuri mua varten?

Jos multa kysyttäisiin, että milloin olen ollut onnellisimmillani, vastaisin ehdottomasti, että kotiäitinä ollessani. Tämä on sitä hommaa mitä rakastan tehdä ja missä tunnen olevani siellä missä mun kuuluukin olla. Eräs ystäväni kerran sanoi, että ” Ei kai sillä työllä ole väliä mitä teet? Kunhan olet onnellinen ja nautit siitä jokaikinen aamu, päivä ja ilta. Vietät suurimman osan päivästäsi ja elämästäsi töissä, joten onnellisuus ennen kaikkea. ”  No, tottahan tämä on ja tietenkin haluan tehdä sitä missä tunnen olevani hyvä ja mikä tekee onnelliseksi. En kestäisi sitä ajatusta, että tekisin sellaista työtä missä en olisi onnellinen – se olisi kamalaa. Tietenkin haluan saada myös sellainen työn missä voin näyttää osaavani, kehittää itseäni ja tuntea kuuluvani johonkin. En siis näe omaa töihin paluutani yhtään kaukaisena asiana, koska se tulee olemaan ajankohtainen aikaisemmin kuin luulenkaan. Tietyllä tavalla odotan sitä työelämää myös innolla, vaikka olenkin ollut niin kauan sieltä pois. Mutta, tietyllä tapaa myös pelottaa aivan tajuttomasti – osaanko mitään ja haluaako kukaan kauan kotona olleen kotiäidin töihin? Miten todistaa jollekkin, että kyllä mä oikeesti osaan kun viimeiset tehdyt asiat eivät ole olleet vaipanvaihtoa kummempaa?

Tutustuin tänään avoimessa päiväkodissa ollessani erään yli kaksi vuotiaan pojan äitiin, joka oli täysin samassa elämäntilanteessa kuin minä. Meillä oli paljon samoja ajatuksia tulevaisuuden ja töiden suhteen. Näin tämän naisen ensimmäistä kertaa ja juttua olisin voinut jatkaa loputtomiin, mutta pojan päiväuniaika alkoi näyttää merkkejään. Enkä edes tajunnut pyytää hänen numeroaan! Vitsit. Täytyy toivoa, että jatkossa vielä törmättäisiin.

Mutta hei, niinku tossa ihanassa Hanna Sky: n biisissäkin sanotaan:

” All we need is hope! ”

Kyllä se tulevaisuus sitten näyttää minne mennä ja mitä tehdä.

Pssst. Kuvituksena toimii parisen vuotta vanhat rantakuvat. Niissä on vähän samaa tunnelmaa mitä mun ajatuksissakin tällä hetkellä.