Kellopeliä.
Vuoden viimistä aamua vietän kera kahvikupin ja tyhjien ajatuksien. En ala sen enempää parsimaan mennyttä vuotta osiin tässä postauksessa, sillä jos muistatte, niin olen sen jo aikaisemmin tehnyt ( mm. täällä ja täällä )
Jos jotain tästä vuodesta olen oppinut, niin ehdottomasti sen, että olen todella mainio luomaan aikatauluja ja rutiineja. En muista koska elämä olisi ollut viimeksi tällaista kellopeliä ja aikataulujen luomista. Olen aina kyllä pitänyt rutiineista, sillä ne luovat tietynlaista turvaa ja selkeyttä, mutta en muista edes työelämässä ollessani olevani näin aikataulutettu. Te nyt aivan varmasti osaatte loksauttaa palaset yhteen ja arvata kuka on tämä uusien aikataulujeni ja rutiinien luoja? Jep, rakas poikani.
Enkä sano tämän olevan huono asia, vaikka tästä vähän ehkä valitankin, sillä olen aina pitänyt sitä ehdottoman tärkeänä, että pojalla on päivässä rutiinit. Pidän siitä, että tiettyyn aikaan päivästä tapahtuu aina samat asiat ja näin poikakin tietää mitä odottaa seuraavaksi. Joskus, hän jopa itse osaa varmasti vaatia seuraavaksi tapahtuvia asioita, jotka taas helpottaa omaa toimimistani entisestään. Välillä kuitenkin mietin, että olenko aikataulujen orja ja aivan itse luonut tämän noidankehän itselleni? Kun ystävä pyytää tiettyyn aikaan päivästä kahville, joudunkin perumaan koska se sekoittaa meidän aikatauluja. Harmittaa todella paljon tuottaa toiselle pettymys sanomalla, että pääsenkin vasta myöhemmin, voidaanko treffejä siirtää tai sitten se pahin: Olen yksikertaisesti niin poikki, etten jaksa lähteä mihinkään! Näitä juttuja on tapahtunut kuluneen vuoden aikana harmittavan paljon, mutta olen halunnut laittaa pojan rutiinit ja tarpeet oman itseni edelle ja ajatellut sen olevan täysin ok. Välillä kuitenkin kadehdin ystävääni, joka mennä viipottaa maailmalla pienen lapsen kanssa, eikä hän liiemmin stressaa aikatauluista ja hoitaa rutiinit lennossa – tuosta noin vaan ja päiväunet otetaan kun väsyttää. Ja tämä yhtälö on toiminut heillä aina todella hyvin, eikä ongelmia ole koskaan ollut. Samalla mietin, miksi itse en tee samoin ja miksi pirussa katselen päivänmittaan aivan liian monta kertaa kelloa ja mietin seuraavaa tapahtuvaa juttua?
Puhuin tästä ystäväni kanssa ja hän vaan totesi meidän olevan toistemme ääripäät. Kun hän tekee jonkun niin, minä teen sen näin. Uskon tämän myös olevan yksi luonteenpiirre ja harvemmin maailmasta löytyy toista samanlaista ihmistä kuin sinä itse olet. Haluaisin ystäväni tietävän, etten peru tapaamisiamme tahallani, eikä hänestä ole tullut samantekevä, vaan elämääni on vaan tullut yksi muuttuja lisää, joka onnistuu lähestulkoon jokainen kerta muuttamaan jollain tavalla suunnitelmia. Tiedän myös sen, ettei asioista välttämättä kannata aina ottaa niin isoa päänvaivaa, mihin itse monesti syyllistyn. Mutta, tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Tämä olkoot siis pieni anteeksipyyntö ystävälleni, kun uuden vuoden yhteisistä riennoista ei tullutkaan mitään.
En yleensä tuppaa tekemään lupauksia uudelle vuodelle, sillä en usko tyhjiin lupauksiin – joita uuden vuoden aattona humalapäissään tehdyt lupaukset yleensä ovat. Lähinnä toivon, että tulevan vauvan kanssa olisin jo sen verran kokenut konkari, etten saa paniikkikohtausta unohdetusta päivällisestä tai siitä miksei aamulla muistettu pestä hampaita. Ja mitä väliä, vaikka päiväunet nukuttaisi puiston keinussa, jos kerrankin ehdin näkemään ystäviä sovittuna aikana.
Sillä,
Elämää, ei sen enempää.
