Pari viikkoa sitten pojan lokeroon päiväkodissa oli ilmaantunut postia. Posti oli eräältä äidiltä, jonka poika on samassa ryhmässä meidän poikamme kanssa. Lappuun oli kirjoitettu, että meidän pojastamme puhutaan heillä kotona paljon, leikit onnistuvat yhdessä kivasti ja jos vain meille sopii, olisi mukavaa joskus nähdä päiväkodin ulkopuolellakin. Olin postista tietenkin todella innoissani ja iloinen siitä, että tämän pojan äiti oli ottanut härkää sarvista ja lähestynyt meitä niin mukavaeleisellä viestillä. Mukavaksi yllätykseksi osottautui myös se, että he asuvat meistä vain suunnilleen kahden kilometrin päässä.

Tarkoituksena oli nähdä jo viime viikolla, mutta sairastelujen takia leikkitreffit siirtyivät tälle viikolle ja tarkemmin sanottuna Tiistai- iltapäivään. Olin osanut töistä viemiseksi meidän parasta leipäämme, perunavuokaa ja paketin meillä tehtyjä suklaapisarakeksejä sekä pakannut ne kivasti paperikassiin. Nopean ruokailun jälkeen lähdimme päiväkotikaverin luokse ja tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin pojan sanovan, ettei häntä jännitä yhtään ja oli kuulemma todella kivaa mennä, vihdoinkin. Perille päästyämme jännitys kuitenkin valtasi poikamme mielen ja hän esitti pientä konttaavaa vauvaa kylmillä betoniportailla.

Pienen hetkellisen jännityksen jälkeen pääsimme molemmat sisälle lämpimään, pois niiltä portailta ja hetken päästä jännitys oli täysin tipotiessään. Molemmat pojat kirmasivat alakerran- ja yläkerran väliä minkä ehtivät, leikkivät legoilla, ajoivat toisiaan takaa, leikkivät ruokapöydän alla päät kolisten, huusivat, kirkuivat ja olivat kuin mitkäkin Vaahteramäen Eemelit. Mä sen sijaan istuin ruokapöydässä, kädessäni höyryävä teekuppi ja edessäni ruokapöydän toisessa päässä nainen, jonka näin elämässäni vasta toisen kerran, mutta jonka kanssa puhuin vasta ensimmäistä kertaa ja silti tuntui aivan siltä kuin olisimme puhuneet joskus aikaisemminkin. Tietenkin kahden vilkkaan viikarin äiteinä jutunjuurta riittää melkein loputtomiin, mutta kuinka helppoa on puhua kuitenkin käytännössä tuntemattomalle ihmiselle ehkäisystä tai omista henkilökohtaisistakin haaveista tulevaisuutta ajatellen?

Ei kovinkaan helppoa, eikä tule heti ensimmäisenä edes mieleen, mutta siinä mä kuitenkin istuin ja puhuin. Ja se tuntui niin pirun virkistävältä ja luonnolliselta! Puhua ihmiselle, joka ei tiedä susta vielä mitään ja saa muodostaa susta mielipiteen aivan itse. Ymmärtäjiä vanhemmuudessa ei koskaan ole liikaa ja tilanteita on niin monenlaisia ja keskusteltavaa sekä jaettavaa aina riittää. On ihanaa, että löytyy silloin tällöin uusia tuttavuuksia, joiden kanssa voi heti olla kuin avonainen kirja.

Niistä tulee tosi hyvä mieli itselle ja usko huomiseen vahvistuu.