Naapurimme on kerännyt lähimetsästämme jo 80 litraa mustikoita! Täytyy sanoa, että olen himpun verran kyllä kateellinen. Viime kesänä sain itsekin pakastimeen jonkun verran mustikoita, mutten todellakaan tuollaisia määriä mitä naapurimme. Tänä kesänä luulenkin, että meidän pakastimesta tulee kokonaan uupumaan mustikat ja ihan vaan siksi, koska niiden toimiminen ei todellakaan ole niin itsestäänselvä juttu. Enää.

Olen aina välillä miettinyt, että mitkä asiat ovat sellaisia joita ei enää niin vaan tehdä kun on pieni vauva. Välillä huomaan ajattelevani, että haluaisin tehdä yhtä suntoista, kunnes mietin, että miten kummassa asian toteutan käytännössä. Eilen sain vaihdettua makuuhuoneen ja olohuoneen verhot, mutta olihan se nyt aikamoista sirkusta.

” Poika lattialle ja itse keittiönjakkaralle. Ainiin, Brunoa pitää vahtia sillä kolmannella silmällä, joka sijaitsee takaraivossa ( se pulpahti esiin samaa aikaa kun poikakin. Todella tarpeellinen! ) Bruno! Ei siihen sitä palloa, pois nytte! Poika tunkee suuhunsa lelukorin nauhaa samaa aikaa kun itse heilun katonrajassa. Eeieieieieieie ja itse alas tikkailta. Huh, verhot alhaalla. Poika olalle ja verhot toiselle ja matka yläkertaan. Brunon on aivan pakko seurata ja suussaan tällä kertaa farkkuroikale. Poika sängynkeskelle ja itse taas katonrajaan alla heiluva toimistotuoli. Bruno älä pistä sitä roikaletta sängylle! Poika syö sängyllä olevia verhoja. Eeieiieieie, ne on äidin. Takaisin katonrajaan ja verhotanko on tosi jumissa ja toimistotuoli heiluu uhkaavasti. En onneksi tippunut, mutta verhotanko kyllä. Huh, verhot ylhäällä. Homma valmis! ”

Ja palatakseni takaisin mustikoiden keräämisen, siinä on toinen juttu mitä ei niin vaan tehdä. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut meneväni mustikkametsälle, mutta menoni on typännyt viimeistään siihen kun poika on saanut itkupotkuraivarit rintarepussa. No ei mennä sitten. Vaunuilla pääsen kyllä metsään, mutta joutuisin jättämään vaunut polulle ja kadottaa itseni metsän uumeniin pojan ollessa vaunuissa. Jää sä nyt siihen, kun äiti poimii mustikoita. Ok?

Kuulostanpa nyt katkeralta pelkkien mustikoiden takia, mutten nyt sentään. Lähinnä vaan huvittaa se, että kun ajattelen tekeväni jotain sellaista ( mitä siis normaalisti tein ennen lasta ) ei se olekkaan niin yksinkertaista. Mitenkään yllätyksenä ei tämä asia tullut, mutta verhoja vaihtaessa ja kadehtien naapurin mustikkasaalista havahduin miettimään tätä asiaa. Naapurin mies sanoi, että on varmaan aika ahdistavaa kun ei pysty tekemään niitä normaaleja juttuja niinku ennen. Totesin siihen sen enempää ajattelematta noo, onhan se välillä, kunnes aloin miettimään asiaa uudestaan – ei se oikeestaan olekkaan niin.

Monet asiat voi kyllä tehdä, vaikka pieni vauva onkin. Ne asiat täytyy vaan tehdä sen vauvan tarpeita kuunnellen. Olenhan mä kuokkinut kukkamaata poika iloisesti vaunuissa jutellen, vaihtanut tosiaan ne verhot ja mitä vielä. Ja enhän mä ole tässä vanhemmuudessa yksin, kyllähän täällä kotona pyörii myös isäkin.

Lievästä mustikkamasennuksesta kärsineenä, sain lohdutukseksi poimia ystävän herukkapensaat. Nyt on pakkasessa mustaherukkaa ja punaviinimarjaa! Poika sai viettää aikaa isän kanssa ihan kaksistaan ja mä itse sain terapiaa puskien välissä.

Pari tuntia siinä vierähti.