Kun olin pieni, matkustimme perheen kanssa yhteensä kolme kertaa ulkomaille. Kerran Kyproksen Protarakselle ja kaksi kertaa Turkin Alanyaan. Reissuista on jäänyt päällimmäiseksi ihania ja kivoja muistoja, mutta viimeisin muisto on piirtynyt mieleeni erityisen hyvin. Tästä muistosta on nyt jo aikaa viisitoista vuotta ja se tapahtui syyskuun 11. päivä vuonna 2001. Olimme tuolloin Turkin Alanyassa ja olin juuri tullut uima-altailta hotellihuoneeseen kun näin isosiskoni katsomassa telkkarista uutisia. Kaksi lentokonetta oli juuri törmännyt World Trade Centerin kaksoistorneihin New Yorkissa. Muistan ajatelleeni juuri sinä hetkenä, ettei me tulla koskaan pääsemään kotiin. Pelkäsin hurjasti ja ajattelin, että me joko joudutaan jäämään Turkkiin pidemmäksi aikaa tai sitten meillä on niin huono tuuri, että meidänkin koneemme putoaa. Seuraavana päivänä meillä oli lähtö takaisin Suomeen ja lentokentällä oli normaalia tiukemmat turvatoimet. Joka puolella kesti ja jouduimme jonottamaan normaalia kauemmin. Lopulta pääsimme koneeseen ja onneksi myös turvallisesti takaisin Suomeen.

Tämän jälkeen en ole matkustanut lentokoneella kertaakaan ja uskon, että tuosta viidentoista vuoden takaisesta Turkin reissusta olen kehittänyt itselleni jonkinlaisen matkustuspelon ja pelkään lentämistä. Ehkä siksi en ole myöskään koskaan potenut matkakuumetta tai ollut kärppänä netissä etsimässä halpoja lentoja aurinkorannoille. Siinä missä isosiskoni matkustaa ainakin kerran ellei jopa kaksi kertaa vuodessa ulkomaille, kyhjötän minä kotona lasten kanssa kuukaudesta toiseen ilman minkäänlaista halua lähteä mihinkään. Kaikenlisäksi uutiset joita maailmalta koko ajan tulee, saavat oloni todella levottomaksi ja turvattomaksi sekä käperryn yhtä enemmän kuoreni sisään. Ajattelen, että onhan meillä täällä Suomessakin todella upeita ja hienoja paikkoja ja me voidaan yhtä hyvin matkustella täälläkin.

Mutta, on mulla kaikista pelkotiloista huolimatta kuitenkin yksi salainen toive. Nimittäin haluaisin edes joskus kokeilla ulkomailla asumista. Vain vuoden verran, kuukausi parikin riittäisi. Puhun nyt ehkä itseäni pussiin, mutta jos vain voisin matkustaa haluamaani maahan ilman lentokonetta vaikka autolla, tekisin sen varmasti jossain elämäni vaiheessa. En unelmoi valkoisista hiekkarannoista, palmuista, trooppisesta lämmöstä ja eksoottisista kulttuureista, vaan haluaisin jotain mahdollisimman arkista. Ehkä jopa vähän erakkomaistakin ja tylsää. Haluaisin esimerkiksi todella paljon käydä Shetlandinsaarilla, Alaskassa, Norjassa, Islannissa, Skotlannissa ja Färsaarilla. Ja voisin kaikenlisäksi vielä todella hyvin kuvitella, että viihtyisin näissä paikoissa loistavasti. Välillä olen enemmän kuin valmis laittamaan kaiken uusiksi. Unohtaisimme omakotitaloprojektimme, molempien työt ja aivan kaiken mitä täällä on. Pakkaisin kimpsumme ja kampsumme ja vain lähtisimme. Asettuisimme aloillemme Shetlandinsaarten rannalle ja merivesi tuoksuisi ihanasti tuulessa.

Voisimme olla poissa kuukauden tai vaikka loppuelämän.

Sitten muistan, että Suomi on kuitenkin kiva maa elää ja olla. Ja että täällä on oikeasti loppupeleissä monta asiaa todella hyvin ja isovanhemmille tulisi kova ikävä lapsia ja mun rakkaita ystäviä, äitiä, mammaa, siskoja ja isää.

____

Psst. Poika on todella innoissaan uudesta kartastaan, jonka ostin btw Tigerista. Hän osaa näyttää siitä Venäjän, Afrikan, Australian, Suomen, Ruotsin, Kiinan, Etelämantereen ja Mariaanien haudan. :`D