En olekkaan kertonut ollenkaan siitä, mitä mieltä meidän Bruno on pojasta. Tai pienesti kerroin reilu parisen kuukautta sitten, mutta sen jälkeen en ole muistanut kertoa mitään.

Bruno on yli neljä vuotias suursnautseri ja ollut aina meidän sylivauva. Jo ennen kun olin raskaana, ajattelin, että mitenköhän Bruno sitten joskus tulee suhtautumaan lapsiin ja miten se arki ison koiran ja lapsen kanssa sujuu. Bruno ei ole millään tavalla agressiivinen koira, mutta vieraita ihmisiä kohtaan hieman arka ja sen sijaan, että hän juoksisi iloisesti vieraita tervehtimään, haukkuu hän kurkku suorana meille tulevia vieraita. Ystävät ja sukulaiset ovat tottuneet Brunon hieman omaperäiseen tervehtimistyyliin, mutta vieraamille ihmisille riittää aina selittämistä.

Sairaalasta kotiin lähdettyäni jännitin kotiinpaluuta todella paljon – Bruno painaa kuitenkin yli 40 kg ja on 70 senttiä korkea. Kotiin tultuani kuitenkin tuntui, ettei Bruno ollut pojasta oikein moksiskaan. Bruno kävi haistelemassa kaukaloa, mutta vihdoinkin kotiin tullut äiti taisi kiinnostaa enemmän.

Onneksi niin.

Meillä menee arki Brunon ja pojan kanssa todella mallikkaasti, enkä voi sanoa pahaa sanaa oikein mistään. Poika saa olla rauhassa lattialla, vaikka alkuun jännitin ja ajattelin, etten voi laskea poikaa maahan ollenkaan. Bruno on sen verran leikkisä kaveri, että joka kerta kun pojan kanssa ihmetellään lattialla leluja ja maailmaa, tuo hän pallon ( tai sukanroikaleen ) pojan viereen. Samalla katsoo palloa, poikaa sekä mua lasittuneella ( lukekaa: aivottomalla ) katseella, että: ” HEITÄ, HEITÄ, HEITÄ! ”

Kertaakaan Bruno ei ole tiputtanut palloa pojan päälle, mutta onhan niitä läheltä piti tilanteita ollut. En tietenkään voi jättää Brunoa ja poikaa kaksistaan ilman, etten koko ajan vahtisi tilannetta. Vaikka luotankin Brunoon, en koskaan silti voi olla 100% varma mitä sen päässä liikkuu. Riittää, että poika tekee pienen äkkinäisen liikkeen jota Bruno ei osaa odottaa ja vahinko on jo syntynyt. Kuulin pari viikkoa sitten, että yksi koira oltiin lopetettu sen vuoksi, että oli purrut lasta. Kun koira oltiin lopetettu, oltiin sen korvasta löydetty yli 20 niittiä. Joten, ei koskaan saa jättää koiraa ja lasta valvomatta vaikka kuinka luottaisi koiraan ja omaan lapseen.

Vahinkoja voi sattua ja sattuukin.

Eri asia onkin sitten avomieheni, sillä Bruno on mustasukkainen avomiehen ja pojan syleilystä ja lörpöttelystä. Lähestulkoon jokainen kerta kun mies ottaa pojan syliin, Bruno havahtuu tähän aivan eri tavalla kuin minun kanssani ja seuraa miestä kuin hai laivaa. Avomies onkin sanonut, että häntä harmittaa kun ei voi olla pojan kanssa rennosti ja joutuu koko ajan komentamaan Brunoa. Itseänikin harmittaisi jos päivisin joutuisin linnoittautumaan sohvalle jotta saisin viettää aikaa pojan kanssa. Olemme yrittäneet vähän kaikenlaisia keinoja mustasukkaisuuden poistamiseksi, muttei mikään oikein ota onnistuakseen.

Olen myös miettinyt sitä josko Brunon mielestä arvojärjestys perheessä meneekin näin: Minä, poika, hän ja viimeisenä avomies. Sen vuoksi minä saan olla päivisin pojan kanssa rauhassa, koska olen arvojärjestyksessä ensimmäisenä ja poika toisena. Ja kun avomies tulee töistä kotiin ja viettää aikaa pojan kanssa, Bruno onkin sitä mieltä ettei se niin vaan onnistu, koska mies on arvojärjestyksessä viimeinen. Aivan kuin Bruno jollain tavalla suojelisi poikaa. Ymmärrättekö mitä ajan takaa? 🙂

Ta sitten Bruno on vaan mustasukkainen miehen kokonaisvaltaisesta huomiosta.

Tottakai haluan, että mustasukkaisuus loppuisi ja mieskin saisi viettää aikaa pojan kanssa rennosti. Ehkä tämä ottaa vaan oman aikansa, sillä onhan tämä nyt Brunollekin aikamoinen elämänmuutos. Ensin muutto uuteen kotiin ja sen jälkeen perheeseen tulee tuollainen pötkäle mikä vie aivan kaiken huomion.

Kyllä se siitä helpottaa Bruno.

Vielä kun mennään pari kuukautta eteenpäin ja poika rupeaa ryömimään sekä käyttäytymään enemmän ihmisimäisesti, niin eiköhän se helpotu kaikella tapaa. Tai sitten ei. Saan juosta sekä pojan että Brunon perässä! 🙂