Poitsu täytti tänään kolme kuukautta – siis huimat kolme kuukautta!

Mihin kummaan se aika oikein juoksee? Tuntuu aivan siltä kuin poika olisi ollut olemassa jo pienen ikuisuuden, vaikka siitä on aikaa vasta se kolme kuukautta kun mennä pyöräytin tuon minimiehen tähän maailmaan. Aika on mennyt todella nopeasti, mutta samalla hyvin hitaasti. Ymmärrättekö?

Olen oikeastaan odottanut todella kovin tätä kolmen kuukauden etappia. Monet ovat sanoneet, että viimeistään tässä vaiheessa arki vauvan kanssa hieman normalisoituu ja helpottuu sekä päivässä voi olla jo tietynlainen rytmi. Sekä vauva kehittyy ja oppii asioita, vauvan kanssa voi seurustella sekä vauva alkaa ymmärtämään ympärillä olevasta maailmastaan enemmän. Kun tulimme pojan kanssa sairaalasta kotiin, en muista ensimmäisistä kahdesta viikosta kunnolla mitään. Jotenkin se aika meni täysin ohi suuressa väsymyksessä, stressissä ja uupumuksessa. Tuo kuva yllä on otettu kun poika oli parin viikon ikäinen – niin pieni ja heiveröinen.

Raskaana ollessa sain sellaisen Lapsen kehitys vihkosen ( Vau.fi ) missä on selitetty lapsen kehityksen eri virstanpylväät ( meinaan koko ajan kirjoittaa virtsanpylväät. ) Mielenkiinnolla olen vihkosta selaillut ja samalla huomannut itsessäni jonkinlaista stressiä. Kun tietyn iän kohdalla pitäisi jo osata sitä ja tätä, ajattelen automaattisesti onko omassa pojassani jotain vikaa jos hän ei vaikka teekkään juuri niin kuin tuossa vihkosessa ollaan kerrottu. Pitäisi ehdottomasti muistaa, että jokainen lapsi on yksilö ja kehittyy ihan omaa vauhtiaan. Olen aina ollut stressierkki ja tämä äitiys on kyllä nostanut stressitasoni aivan uusiin atmosfääreihin. Haluan vain ja ainoastaan, että pojallani on kaikki hyvin, hän olisi onnellinen, saisi ihanan ja tasapainoisen lapsuuden ja että hänestä kasvaisi rehti poika. Ollaanhan me opittu kuluneessa kolmessa kuukaudessa yhtä sun toista – kuten seuraamaan liikkuvia esineitä, jokeltamaan, kannattelemaan päätä, katsomaan sinne mistä tulee ääntä ja eilen ensimmäisen kerran otettiin itse lelusta kiinni ja suunnattiin se suoraan suuhun.

Kaikki on siis hyvin. Pitäisi varmaan polttaa se vihkonen! Ja edelleen rentoutua.

Olen myös aika ylihuolehtivainen äiti. Kaikenlaisia piirteitä tämä äitiys tuokaan esiin. Se suojelevaisuuden tunne, mikä tuota pientä ihmettä kohtaan on syntynyt, on jotain aivan käsittämätöntä.

Innolla odotan edessä olevia kuukausia, mitä kaikkea sieltä onkaan vielä tulossa. 🙂

Hyvää 3 kuukautispäivää rakas poikani. Olet meille tärkeä!

Meillä aloitettiin tällä viikolla sosemaistelut ja naaman virneestä voitte päätellä mitä mieltä poika siitä oli. Voisi varmaankin kuvitella tämän virnistyksen olevan peräisin ensimmäisestä lusikallisesta, mutta tämän kuvan napsaistuani oli takana jo kaksi lusikallista luumusosetta ( annoin maistaa kolme teelusikallisen päätä. ) Poika päätti viimeisen lusikallisen kohdalla vetäistä naamansa Huuto– maalausta muistuttavaan muotoon. Mietti varmaan mielessään: ” Mitä hittoa se äiti mulle syöttää! Ihan järkyttävää tavaraa! Paniikki! ”

Pojalla on ollut ongelmia mahansa kanssa ihan koko ajan. Välillä mahassa möyrii ja kuplii oikein kunnolla ja peppu paukkuu minkä ehtii. Toisinaan maha on niin kovalla, että vaippaa vaihtaessa ei ole kakasta tietoakaan. Poika on välillä mahansa vuoksi levoton ja vääntelehtii ilmavaivoista. Tuntuu todella kurjalta katsoa poikaa kun tuntuu, etten voi oikein tehdä mitään. Olemme kokeilleet mahallaan olemista sekä annettu Disflatylia ja Relatippoja – tuntuu, että niiden antaminen on ollut yhtä tyhjän kanssa. Relatippoja annamme edelleen ja itse popsin maitohappobakteeri tabletteja sekä katson etten syö ilmavaivoja aiheuttavia ruokia. Tuntuu, ettei mikään näistä ota auttaakseen. Disflatylin antamisen lopetimme jokin aika sitten, kun tuntui että se teki kakasta vihreää eikä oikein auttanut. Silti välillä tiukan paikan tullen olemme turvautuneet niihin tippoihin, koska olen ajatellut: ” Nyt vaan jotain mikä voisi auttaa ja äkkiä! ”

Jep, olen toivoton äiti.

Koska näiden mahavaivojen oikein pitäisi helpottaa? Olen jopa alkanut epäillä maitoallergiaa.

Yleensä sosemaistelut aloitetaan perunasta, mutta ajattelin, että koska pojan maha on muutenkin sekaisin, niin eikö olisi parempi aloittaa jostain hieman ystävällisemmästä vaihtoehdosta, kuten juuri luumusta? Eikö peruna koveta mahaa? Parin maistelun jälkeen poika on alkanut tykätä luumusta ja kun enempää ei heru, alkaa mielenvikainen huutokonsertti!

Täytyy myöntää, että vaikka pääsääntöisesti meillä menee hyvin, välillä tuntuu, että äitinä oleminen on varsinaista tähtitiedettä. Tai pitäisi vähintään osata lukea ajatuksia.

Pssst. Jos eilen hekutin, että nyt alkoi virallisesti kevät, niin morjens. Ulkona sataa vaakatasossa lunta. Mitä kummaa! Yök!

Lauantaita teille!