Välillä tää haippi pännii.
Hiljaiseloa – taas.
Mutta tällä kertaa, että laittaisin hiljaiselon ruuhkavuosien ja erittäin hektisen arjen syyksi, on sillä ihan oikeakin syy.
Myönnän, että aika tällä hetkellä blogin kirjoittamiseen on aika olematonta ja kun sitä aikaa olisi ( niin kuin nyt kello kaksitoista yöllä! ) olen yksinkertaisesti aivan puhki, eikä päässä liiku oikein mitään järkevää. Olenkin yleensä sulkenut koneen sen sijaan, että olisin väkisin kirjoittanut jotain vain sen takia, koska on mukamas pakko kirjoittaa jostain – ja voin kertoa sen olleen todella vapauttavaa, terapeuttistakin jopa. Olen aina käyttänyt päiväuniajan blogien lukemiselle ja sen kirjoittamiselle, mutta nyt lähipäivinä olen lähinnä silmäillyt lempiblogini läpi, enkä ole edes ajatellut uutta blogipostausta.
Tai okei, myönnän. Tämän postauksen kirjoittaminen on pyörinyt päässäni jo pidemmän aikaa, oikeastaan aika pitkälti siitä asti kun tyttö syntyi ja pojan uhma nosti uudestaan päätään. Ja ihastuttavan Annan viisaat sanat aikalisästä, vain vahvistivat sisälläni myllänneitä tunteita.
Anna kirjoitti:
” Jos ei tiedä, mitä tehdä, ei kannata tehdä mitään. Aikalisän paikka. Vastaus löytyy kyllä – sitten kun on valmis kuuntelemaan. ”
Ja koska olen jo pidemmän aikaa tiennyt mitä haluan blogini suhteen tehdä, pitänyt aikalisää välillä jopa tahtomattani ( kiitos lapsien ) olen lopulta löytänyt mua miellyttäneen vastauksen niihin sisälläni myllänneisiin tunteisiin. Nyt varmaan ajattelette, että olen sanomassa jäähyväisiä blogilleni ja teille, mutta en sentään. Mietin välillä todella paljon tätä blogimaailmaa – sitä miksi se on niin kivaa ja koukuttavaa sekä sitä, miksi joidenkin blogit nousevat suosioon ja joidenkin taas eivät. Mietin, miksi ihmeessä me ihmiset halutaan kirjoittaa omasta elämästämme tuntemattomille? Kertoa parisuhteesta, kiukuttelevista lapsista, ahdistavasta työstä, ulkonäöstä, viikon treeneistä, ruokavaliosta ja oikeastaan ihan mistä vaan – tuntemattomille. Kerrotaanko me niistä sen takia, että se on nykyaikana niin helppoa ja tehty mahdolliseksi? Vai haemmeko huomiota, hyväksyntää, vertaistukea vaiko mitä?
Itse kirjoitan blogia lähinnä siitä syystä, että se on ensinnäkin todella koukuttavaa, mutta näin äitiyden myötä olen saanut täältä roimasti vertaistukea. Ja juuri tämä asia mua on alkanut mietityttämäänkin – vertaistuki tuntemattomilta. Kirjoitan meidän perheen ( vaikkakin aika suppeasti ) asioista ja kinkkisistä tilanteista avoimesti nettiin, yhtään sen enempää kysymättä asianomaisilta lupaa siihen. Mua on pienesti alkanut ahdistamaan se, että kirjoitan lapsistani tänne blogiin. Ehkä olette huomanneet, etten ole juurikaan kirjoittanut tytöstä tänne oikein mitään – muuta kuin parissa postauksessa kertonut ihan vähän meidän kuulumisia. Pojasta olen kirjoittanut senkin edestä ja se ei enää tunnu hyvältä – oikealta. Älkäkää ymmärtäkö nyt väärin, sillä olen todella kiitollinen teille ihanille, jotka olette viitsineet olla virtuaalisena lohduttavana olkapäänä ja antaa vinkkejä, mutta nyt musta tuntuu siltä, että sen on aika loppua.
Haluan vetää blogissani rajan omiin lapsiini, sillä en halua, että heidän lapsuutensa on luettavissa netistä. Nyt varmasti ihmettelette, että mistä tämmöinen päätös, kun juuri pari postausta takaperin kirjoitin meidän hektisestä arjesta ja omista fiiliksistäni tuplaäitiyden keskellä, mutta sanottakoon sen verran, että tämä päätös pyöri päässäni jo tuolloin, mutten osannut luoda sen tunteen ympärille sanoja. Sen sijaan kirjoitin niistä asioista, jotka painoivat mun mieltä ja olivat samaa aikaa ristiriidassa omien periaatteideni kanssa, mutta nyt – nyt tiedän paremmin ja osaan luoda niiden tunteiden ympärille sanat.
Oikeastaan kuluneena viikonloppuna päätökseni blogin uudesta linjasta vain vahvistuivat, kun istuimme kolmen vuoden tauon jälkeen tyttöjen kanssa iltaa paikallisessa ravintolassa syöden ja juoden hyvin. Ja silloin se kolahti – ja lujaa. Huomasin olevani äärettömän onnellinen ympärilläni olevista naikkosista ja siitä, että he ovat elämässäni vielä kymmenen vuoden jälkeenkin. Meidän jokaisen elämässä on tapahtunut vaikka ja mitä, joillakin enemmän mitä toisilla, mutta siinä me silti istuimme kaikki yhdessä – samalla muistellen niitä aikoja kun kaikki oli vielä niin kovin huoletonta. Tajusin, että tässähän ovat ne ihmiset jotka antavat mulle sitä vertaistukea – juuri nämä naiset tässä ja nyt.
Puuh! Sainpas kakistettua ajatukseni ulos, kylläpä helpotti. On turha sanoa, että blogi pysyy ennallaan, sillä luonnollisesti tietyt asiat täällä muuttuvat. Kirjoitan edelleen omia fiiliksiä tänne melkeinpä ihan kaikesta, mutta tunnistettavissa olevat kuvat lapsistani ja liian henkilökohtaisuuksiin menevät asiat liittyen lapsiini, jäävät luonnollisesti blogin ulkopuolelle.
Toivon todella, että ymmärrätte kantani ja seuraatte edelleen mukana. <3 Pussss! Ja hei, olkaapa huomenna kuulolla – nimittäin vuorossa olisi se lupaamani arvonta!
Nyt ZZzzzzzZzzzzzz…..