Koiranomistajan fiiliksiä – agility

Mulla löytyy agilitystä kokemusta ajallisesti suunnilleen kahen vuoden verran. Mä en oo ikinä harkinnu lopettavani agilityä, se oli mulle heti semmonen juttu, mitä oisin voinu tehä aamusta iltaan. Myönnetäköön, että mä en ollu siinä heti aluks kauheen hyvä, tuli törmäiltyä esteisiin ja unohtelin vähän väliä minkä hypyn jälkeen mentiin putkeen (ei tietenkään sillä, ettei näitä tapahtuis enää…), mut silti se vaan oli se mun juttu. Tuntuu tosi vaikeelta kuvitella elämää ilman niitä viileitä halleja, joissa kaikuu oman koiran innostunut haukku!

Mun rajoittunut sanavarsto ei riitä kertomaan sitä, miten paljon mä tätä lajia ja sen harrastamista yhessä Hetan kanssa rakastan. Sen lisäks, että agility on kehittäny mun nopeutta ja reaktiokykyä, niin se on vahvistanu mun suhdetta Hetaan. Sillon ku me mennään sinne kentälle, musta vaan tuntuu siltä, et nyt me ollaan just siellä missä pitäiski, tekemässä just sitä meiän juttua. Ja se kun mä nään miten Heta oikeesti haluu tehä aksaa just mun kanssa, saa mut vaan tuntemaan itteni maailman onnekkaimmaks ihmiseks. Miten hemmetissä on mahollista että maailmanakaikkeus on suonu mulle noin ihanan koiran?

Sit vielä se, miten paljon ihania ihmisiä mä oon löytäny agilityn takia. Mä en ois ikinä tullu löytämään ketään niistä, jos mä en ois alottanu agilitya. Se koko yhteisö vaan tuntuu niin ihanan rennolta ja ystävälliseltä. Mulla on vieläki tuoreessa muistissa kaikki ne ihanat treenit, joissa ollaan naurettu meiän treeniläisten kanssa yhessä ja etenki viime kesän leiri, jolla mä tapasin super paljon aivan mahtavia ihmisiä. Sillonki, kun mä menin ekoihin kisoihin ja jännitin niin paljon, että kädet täris, niin mulla oli heti ihmisiä kannustamassa. Ei mulla oo mitään hajua, mitä oisin tehny, jos en ois päässy niin hyvin tohon yhteisöön mukaan, kun mä sillon pääsin.

Kuvat: Fanny Penttinen