Itsekriittisyydestä

Kysyin alkuviikosta instagram-storyssa, että millainen kuva musta on välittynyt somen kautta. Useampaan kertaan mainittiin adjektiivit energinen, sosiaalinen ja positiivinen. On ihanaa kuulla, että musta on välittynyt tämmönen kuva ja täytyy myöntää, että allekirjoitan ihan jokaisen noista. En kaikkina hetkinä, sillä osaan olla myös laiska, ärsyttävä ja negatiivinen, mutta yleisellä tasolla noi adjektiivit kuvailee mua aika hyvin.

Mä kerron aina avoimesti mun mielipiteitä, ajatuksia ja tunteita sekä oon kellon ympäri täysin oma itseni. Suoraan sanottuna aitous johtuu siitä, että oon surkea piilottelemaan mitään tunteita. Vaikka haluaisinkin olla sanomatta jotain mielipidettä, niin sen näkee kasvoilta. Tällöin tulee niitä hetkiä, kun olo on kuin avoimella kirjalla. Mielikuvan täydentämistä varten tähän voi vielä lisätä sen, että oon umpisurkea valehtelemaan.

Ainut asia, jota en itsestäni helposti myönnä, on mun itsekriittisyys. Ihan pelkästään tätä postausta kirjoittaessa oon monta kertaa pyöritellyt hiirtä siirrä roskakoriin -näppäimen kohdalla, koska tää on semmonen asia, jota en yleensä sano ääneen.

Mulla itsekriittisyys on on koko ajan olemassa, mutta ajoittain tulee myös rankempia jaksoja. Joskus menee monta kuukautta putkeen hyvällä flowlla ja sen jälkeen taas viikon tai pari niin, etten muuta teekkään, kuin kritisoi itseäni turhista asioista. Vastaavasti on täysin mahdollista, että kaks päivää menee loistavalla fiiliksellä ja seuraavat kaks on taas pelkkää sontaa.

Etenkin tätä postausta kirjottaessa tuntuu, että itsekriittisyys olisi aina ollut osa mua. Tarkemmin mietittynä niinhän se on aina ollut, mutta eri tavoilla. Ala-aste ajoilta en muista samantyyppisiä ajatuksia, kuin mitä mulla nyt on. Silloin itsekriittisyys oli mulle ainoastaan hyvä juttu, mitä se oli ollut jo aikaisemminkin.

Se itsekriittisyys, mitä mulla on ollut jo pidempään on rakentavaa itsekritiikkiä. Silloin itsekriittisyys keskittyy toimintaan ja siihen, mitä voisin tehdä paremin, eikä siihen, mikä nyt vain sattuu olemaan hieman normaalia huonommin. Palaute on sellaista, jonka voisi sanoa muillekin ja siitä itsekriittisyydestä mä haluan pitää kiinni.

Sanoin jo mun itsekriittisyyden tulevan jaksoittain. Se mikä tulee jaksoittain on kuitenkin turha nalkutus pikkuasioista, joilla ei ole mitään väliä. Tämä nalkutus on ollut olemassa vasta pari vuotta ja löysin sille jonkin aikaa sitten nimen – rikkova itsekritiikki.

Vaikeinta rikkovassa itsekritiikissä on se, etten voi lähteä omia ajatuksia karkuun. Ihan sama, miten monta kilometriä kävelen poispäin, ne ajatukset pysyy mukana ja jatkaa nalkuttamista, vaikka tekisin mitä tahansa.

Okei, nyt meni ehkä vähän turhan dramaattiseksi, ei se rikkovakaan itsekritiikki täysin toivotonta ole. Koska mulla niin rakentava kuin rikkovakin itsekritiikki on ollut mukana pitkään, osaan myös käsitellä molempia. En aina kiitettävillä tuloksilla, mutta osittain ja se helpottaa huomattavasti. Vaikka voi kliseiseltä kuulostaakin, kun liian itsekriittisiä ajatuksia tulee, ne täytyy vaan oppia sulkemaan pois.

Vaikken itsekriittisyydestä oo kauheemmin tätä ennen puhunut, niin oon onnellinen siitä, että tiedostan ja myönnän sen itelleni. Jos multa kysyttäisiin suoraan, että olenko itsekriittinen voisin helposti puhua totta ja sanoa joo.

Sunnuntaifiiliksellä,
Tuuli xxx