Koska me harrastetaan agilityä, me myös…
Puhun paljon agilitysta. Siitä miten kisat meni, oliko Hetalla treeneissä vauhtia ja jäikö hyvä fiilis, mutten koskaan sanallakaan viittaa siihen, että tehtäisiin agilityn hyväksi mitään muuta. Nyt mä haluan kerrankin puhua myös siitä, mitä me tehdään siellä kentän ulkopuolella ja avata tätä agilityn ”behind the scenes” maailmaa.
Monesti ajatellaan, että hyvinhän sen yhden agilityradan jaksaa, eikä sitä varten tarvi mitään kuntoa kohottaa. Tottahan se on, että sen radan pituus on alle kaksi sataa metriä, mutta se rata on monesti aikamoista kiemuraa, joka pitäis alusta loppuun painaa täysiä. Samalla täytyy kertoa koiralle, että mihin suntaan mennään ja pelkän puheen lisäksi ohjeistukseen täytyy ottaa koko kroppa mukaan. Ei riitä että kerran viikossa rykästään oikeen olan takaa kaikella voimalla ja sit ollaan lihakset jumissa koko loppuviikko.
Ei, meidän täytyy olla siitä lajista kiinnostuneita myös treenien ulkopuolella.
Ihan agilityn alkuvaiheilla meillä oli jonkunmoisia ongelmia, koska Hetan lihakset oli aina aivan jumissa. Kerran käytiin akupunktiossa mutta ainut asia, mikä siitä seurasi oli se, että Heta alkoi pelkämään rokotteita. Hetki siitä eteenpäin löydettiin koirien fyssarille, eli siis fysioterapeutille jos jäi epäselväksi. Samassa paikassa käydään edelleen ja siitä saadaan kyllä paljon apua!
Fyssarilla käyminen kerran useammassa kuukaudessa olisi noin ihan pelkästään vähän tyhmää, koska käyntikertojen aikaväli on niin pitkä, että kaveri ehtisi jumiutua aivan kunnolla. Fyssarin lisäksi jumppaan Hetaa itsenäisesti. Lähinnä tehdään fyssarin ohjeistamia jumppaliikkeitä, mutta monesti myös vähän venytellään. Tämä on semmonen juttu, mihin mun tarvisi vielä vähän enemmän panostaa, vaikka nyt lähiaikoina on tullut aiempaa enemmän kaveria jumpattua. Haluan kuitenkin pitää mun koiran lihakset mahdollisimman hyvässä kunnossa, eikä sinne tule koko ajan uusia jumeja, minkä takia yritän muistaa jumpata Hetan ainakin kolme kertaa viikossa.
Vaikka koira on agilityssa se urheilija ja mä olen vaan kartturi joka kiljuu että mihin suuntaan käännytään, niin ei silti riitä, että vaan koiraa huolletaan ja lenkitetään. Myös mä liikun paljon, jotta mulla olisi edes pienet mahdollisuudet pysyä kentällä Hetan perässä.
Agilityradalla tarvitaan räjähtävää voimaa. Se rata alotetaan monesti niin, että juostaan ihan miljoonaa mutta tarvitaan myös kestävyyttä. Et sä jaksa vetää melkein kahta sataa metriä täysiä, jos sulla ei oo yhtään kestävyyskuntoa. Pohjimmiltaan tämä on se syy, miksi mä ikinä aloin lenkkeilemään, vaikkei enää olekaan suurin motivaattori.
Ensin mä tykästyin juoksemaan yksinäni pitkin maita ja mantuja, mutta viime syksynä aloin vetämään juoksulenkkejä myös Hetan kanssa. Meillä on semmoinen vyö, mihin saa koiran hihnan kiinni ja kädet vapaaksi. Se on tietääkseni ihan tähän käyttötarkoitukseen tehty ja on kyllä super kätevä. Pelkästään ohjaaja ei tarvitse räjähtävää voimaa ja kestävyyskuntoa, vaan sitä tarvitsee myös koira ja tällein me molemmat voidaan treenata sitä samaan aikaan.
Aluksi ajatus siitä, että lähtisin juoksulenkille koiran kanssa oli todella vastenmielinen. Lenkeillä olen erittäin tarkka siitä, että juoksen vaikka sen vartin putkeen ennen kuin kävelen taas hetken. Koiran kanssa niin on hieman hankalampi tehdä, kun ärsykkeenä ovat muut koirat, hajut ja ohikulkevat ihmiset sekä autot. Heta kuitenkin näyttää tykkäävän meidän yhteisistä juoksulenkeistä ja oppii varmasti nopeasti taas homman jujun. Ja onhan se välillä mukava juosta seurassa.
Tämä koiran kanssa yhdessä juokseminen on tavallaan semmonen juttu, mikä pitää opetella. Sitä pitää tehdä useamman kerran, ennen kun siitä tulee kivaa ja sujuvaa, varsinkin jos ei ole koskaan aikaisemmin koiran kanssa juossut tai edellisestä kerrasta on pitkä tauko. Vieläkin tuntuu tämä koiran kanssa juokseminen vähän epämiellyttävältä, kun ei talven aikana käyty ollenkaan yhdessä juoksemassa mutta kyllä se tästä taas sujuvammaksi muuttuu!
Eihän kaikki tämmönen ole välttämätöntä, ei todellakaan. Mutta silloin kun asiat tekee loppuun saakka huolella ja vielä vähän ylimäärästä päälle, niin sen huomaa. Koira liikkuu mukavasti, jaksaa treenata ja on onnellisen näköinen. Mä haluan pitää mun koiran kunnossa ja se on yksi niistä pienistä asioista, joka riittää tekemään mut onnelliseksi.
Xxx Tuuli
Kuvat: Annika Hovilainen