Kirjoitin tammikuun lopulla postauksen itsekriittisyydestä ja omista ajatuksista siihen liittyen. Sen jälkeen mulla on ollut jollain oudolla tavalla paljon kevyempi olo, jotenkin se omien ajatusten ja kokemusten jakaminen taisi tosissaan helpottaa. En edes tiennyt tarvitsevani mitään tälläistä ”avautumista” mutta näin jälkeenpäin olen todella onnellinen siitä, että kirjoitin kyseisen postauksen, vaikka sen julkaiseminen vähän jännittikin.

Kyseisen postauksen jälkeen oon alkanut käsitellä itsekriittisyyttä vähän eri tavalla ja huomannut, että oikeestaan myös rikkova itsekritiikki on ollut osa mua paljon pidempään kuin aikaisemmassa postauksessa kerroin. Oikeestaan se on ollut osa mua ihan alakoulusta saakka. Silloin se ei johtunut siitä, etten olisi päässyt omiin tavoitteisiini tai tehnyt kaikkea, mikä pitäisi olla tehtynä. Silloin vertailin omia urheilusuorituksiani muihin.

Mulle alkoi välittömästi tulla mieleen tilanteita, joissa tosiaankin olen vertaillut omia urheilusuorituksiani muihin. Näitä tilanteita oli aina piip-juoksusta vatsalihastesteihin saakka. Muistan myös sellaisia hetkiä, kun olen ylittänyt oman tavoitteeni ja silti ollut tyytymätön lopputulokseen.

Tämän oivalluksen jälkeen meni muutama päivä ennen kuin lähdin kahden hyvän ystävän kanssa treenaamaan. Osana treeniä tehtiin maksimisarjat leuanvetoja kuminauhan avulla, jotka ei mulla ihan sujuneet. Jäin useamman toiston päähän siitä, mihin oon aikaisemmin pystynyt ja vielä kauemmas siitä, mihin saakka mun ystävät jaksoi. Juuri siinä hetkessä olisi ollut loistava tilaisuus olla todella pettynyt ja vertailla omaa suoritusta muihin.

Yllätyksenä mulle kuitenkin tuli se, ettei mitään suurta pettymyksenaaltoa tullut. Sitä ei tullut koko treenin aikana eikä myöskään illalla kotona. Tottakai olin toivonut parempaa suoritusta, mutta ei se maailma kaatunut huonompaankaan suoritukseen. Suurempi yllätys mulle oli se, että tulin jopa ylpeäksi itsestäni, en suorituksesta, vaan itsestäni.

Mulla oli vielä tuoreessa muistissa se, miten olin vertaillut omia urheilusuorituksiani muihin ja tällä kertaa olin ylpeä, kun en kohdannut yhtään rikkovasti itsekriittistä ajatusta suoritukseen liittyen. Miettiessäni tätä tilannetta jälkeenpäin, huomasin, että olin jopa ajatellut heti leuanvetojen jälkeen jotain ”ei se mitää, ens kerralla menee paremmin” tyyppistä. Nuo ajatukset olisin voinut sanoa kenelle vain.

Tiedän, ettei se ole helppoa puhua itselle samalla tavalla kuin hyvälle ystävälle, mutta sen jälkeen elämä on paljon helpompaa. Mäkään en ole tässä mikään täydellinen esimerkki, mutta tulin kuitenkin todella hyvälle tuulelle pelkästään siitä, että ainakin itse tiedän pystyväni parempaan eikä yksi tai useampikaan huono suoritus haittaa.

Kaiken vertailun sijaan pitäisi osata, tai ainakin yrittää, olla kiitollinen siitä, että oma kroppa toimii ja pystyy tekemään niitä asioita, joista sä nautit. Oman kropan kanssa on tullu kuljettua jo pitkä matka ja se on kannatellut sua koko sen matkan. Se näyttää just siltä, miltä sen pitääkin näyttää ja toimii just niinkun sen kuuluukin.

Jos johonkin urheilusuoritukseen haluaa parannuksia, se, että naapurin Penakin jaksaa tehdä näin ja näin paljon leukoja, ei riitä motivaattoriksi. Motivaation pitää tulla sen kautta, että haluaa pystyä suoriutumaan vähän paremmin, vaikkei vielä silloinkaan olisi kaikkein paras. Silloin uuteen parempaan suoritukseen jaksaa olla tyytyväinen pidemmän aikaa, eikä se sama vertailu ala heti uudestaan entistä rankempana.

Lomafiiliksissä,
Tuuli xxx

Kuvat: Fanny