Voiko pentukuumeesta tuntea huonoa omatuntoa?
En ikimaailmassa voisi luopua tuosta vieressä tuhisevasta karvapallosta, enkä voisi kuvitellakaan käyttäväni yhtä isoa osaa omasta vapaa-ajastani mihinkään muuhun. Silti ajatus pienemmästä kaverista, joka tosin saattaisi pureskella aivan kaikki kengät riekaleiksi, tuntuu aivan ihanalta.
Ilmaus pentukuume on monelle varmasti tuttu. Heta oli todella helppo pentu, neiti oli meille tullessaan jo melkein sisäsiisti, eikä pureskellut kuin tasan yhden koristeen yhdestä kenkäparista. Jokainen koiranomistaja sanoo varmasti tätä koirastaan, mutta Heta oli myös maailman söpöin pentu! Kun se vaihe, jossa kuulee jokaiselta vastaantulijalta sanat ”Eikäh, ompa sulla ihana koiranpentu! Saako silittää?”, oli ohi, Hetasta tuli mulle paras ystävä. Heta on aina haljeta onnesta, kun tuun kotiin eikä edes sillon kun oon oksennustaudissa kieltäydy vieressä nukkumisesta. Tosin sillon, jos kaverin päälle oksentaa, voi käydä niin, ettei tämä ihan hetkeen tule viereen makoilemaan…
Mun mielestä ei siis todellakaan ole väärin haluta kokea pentuvaihetta uudelleen ja sen jälkeen saada toista parasta ystävää. Eihän vaan?
Miksi ihmeessä mä sitten tunnen huonoa omatuntoa pentukuumeesta? Kaikkihan haluaisi jossain vaiheessa koiranpennun, ne on niin söpöjä ja ihania. Ja ainahan voi tuntua siltä, että just nyt mä haluaisin koiranpennun, ei se tarkoita, että olisin oikeasti lähdössä heti kasvattajalle kyselemään löytyiskö jostain luovutusikäistä pentua, jolle ei ole vielä löytynyt kotia.
Ehkä tunnen vain syyllisyyttä siitä, että vaikka mulla on jo maailman ihanin koira, haluaisin vielä toisenkin. Tuntuu vähän siltä, ettei Heta muka olisi tarpeeksi. Oikeastihan Heta ei sitä tuomitse tai pidä mykkäkoulua, koska pidän koiranpentua mukavana ajatuksena. Koirakaveri voisi olla Hetastakin kiva.
Mietin myös paljon sitä, että jos ottaisin toisen koiran, suosisinko jompaa kumpaa enemmän? Olisiko Heta parempi, kun neiti osaa jo enemmän vai olisiko pentu ihana ja mukavampi kouluttaa ja sen takia tekisin enemmän pennun kanssa? En missään tapauksessa haluaisi jättää puuhailua Hetan kanssa vähemmälle, mutten myöskään haluaisi tehdä asioita pennun kanssa vain silloin kun siihen sattuu olemaan aikaa.
Jo pelkästään pentua ajatellessani, mietin sitä miksi ylipäänsä haluaisin toisen koiran. Siksikö, että pentu olisi niin söpö ja ihana? Entä kun puolentoista vuoden päästä kyseessä ei olisikaan enää söpö pentu vaan aikuinen koira. Jos ottaisin toisen koiran, haluaisin sen olevan sellainen, johon tykästyisin jonkun muun, kuin älyttömän söpöjen nappisilmien takia. Sen pitäisi tuntua koiralta jonka kanssa haluan tehdä ja harrastaa.
Pentukuume saa pään pyörälle aika helposti, vaikkei pennun ottaminen mitään astrologiaa olekkaan. Tiedän, että tulen toisen koiran joskus ottamaan, ehkä en nyt tai seuraavan kahden vuoden sisään, mutta joskus. Lopulta olen kuitenkin päätynyt siihen tulokseen, ettei pentukuumeessa ole mitään pahaa, kun en mä sitä pentua ole noin vain lähdössä hankkimaan. Otan toisen koiran, kun oikea aika ja oikea pentu löytyvät.
Kuvat on otettu Hetasta varmaan hieman reilu kolme vuotta sitten
Ihaninta viikonloppua just sulle! <3
Xxx Tuuli