Syöpäläisen syvempi miete

Tyhjinä automaation ohjaamina hetkinä ihminen ennättää ajatella. Päässä surraa ajatuksia kuin herhiläisiä pesässään ja joihinkin niistä tarttuu. Syöpädiagnoosin myötä tartuin sitkuun, ehkä yhteen ärsyttävimmistä sanoista mitä suomenkielestä löytyy. Se lupaa valheellisesti jotain parempaa, joskus myöhemmin. Ehkä. Paitsi että se on suuri huijaus. Sitku-aikaa ei oikeasti tule. On nyt kun. Siihen olen pysähtynyt, monta kertaa. Pysähdyin siihen myös kotimatkalla varsinkin kun talvirajoitukset olivat astuneet voimaan ja minulla oli reilu tunti enemmän laatuaikaa omien ajatusteni kanssa auton ratin takana. Mietinnät eivät aina ole niin kepeitä, joskus pitää tonkaista sitä synkempääkin puolta ja muistaa miten paljon on menetettävää jotta ymmärtää miten paljon on jo saanut.

Elämäntaparemontti alkaa uutena vuotena, maanantaina, kun kaikki juhlapyhät on ensin mässätty. Parempi kesäloma vietetään ensi vuonna kun on tehty pakolliset asiat alta pois, säästetty rahaa ja ilmakin on varmasti kivempi. Nähdään ihmisiä enemmän sitten kun kaikki arki on suoritettu alta pois, kun maailma on valmis ja meillä on aikaa. Kerrotaan läheiselle kuinka tärkeä hän on vasta kun on muistopuheen aika. Mukavat ja palkitsevat asiat siirretään velvollisuuksien ja väsymyksen tieltä hamaan tulevaisuuteen, koska ajatellaan että meillä on aikaa loputtomasti.

Minulta kysyttiin mitä eroa on syöpäpotilaalla ja terveellä ihmisellä? Syöpäpotilas tietää että hänellä on syöpä. Vitsi kieltämättä nauratti vähän, koska se on aika totta. Syöpäsoluja syntyy ja kuolee itse kunkin kropassa, kroppa korjaa virheensä ja elämä jatkuu paitsi jos jotain menee pieleen ja fibasolu alkaakin monistaa virheitään. Vasta sen virheiden kumulatiivisen tuloksen joku jossain vaiheessa huomaa ja puuttuu asiaan. Ja siinä kohtaa potilashenkilön viimeistään pitäisi ymmärtää lopettaa sitku-ajattelu. Tai se pitäisi kieltää meiltä kaikilta kokonaan. Meillä on lähtökohtaisesti odotusarvona länsimaisessa kulttuurissa että ihmisen elämä kestää noin 80–100 vuotta.  Meillä on järjestelmä joka huolehtii siitä, että saadaan ruokaa, hoivaa, lääkkeitä – pidetään huoli elämän peruspalikoista jotta se voi jatkua ja jotta meillä on aikaa siirtää niitä haaveitamme yhä kauemmas ja kauemmas. Se elämä minkä henkilö X haluaa elää jää kokonaan elämättä sen takia että on sitku-tulevaisuus jonne se haaveissa oleva tuleva hyvä elämä on kätevästi siirretty.

Mutta ylläripylläri! Meidän elämällä on aika savolainen takuu. Suattaap olla että se on pitkä, vuan suattaap olla ettei olekaan. Elämähän tapahtuu sillä aikaa kun itse suunnittelee jotain muuta. Ihmisellä voi pettää kroppa tai mieli, voi olla että ympäristö pettää niin pahasti ettei elämässä ole enää mitään mieltä. Saattaa olla, että joku ulkoinen tekijä päättää päiviesi määrän puolestasi. Tulee salamanisku, tsunami, maanvyöry. Tai rattijuoppo, katolta putoava lumikinko, liukastuminen. Pointtina ei ole nyt olla morbidi ja maalata piruja seinälle, vaan herättää miettimään kuka oikeasti tietää että huomenna varmasti minulla on vielä aikaa, ensi viikolla kerron läheisille miten rakkaita he ovat, ensi vuonna nautin? Fakta omasta kuolevaisuudesta herättää kuin koiran oksennus REM-unesta. Kun yhtäkkiä saat muistutuksen siitä, että tämä kaikki ei ole ikuisuutta, aukeavat silmät. Se on lahja. Värit näyttävät kirkkaammilta, sade tuoksuu paremmalta, valossa on enemmän varianssia ja tuoksut tuntuvat moninkertaisilta. Kun kaikkea katsoo ikään kuin viimeistä kertaa ja tallentaakseen ne hetket mieleensä, on todella läsnä hetkessä. Sen kokee ja sen muistaa. Sen hetken elää. Näissä elämän pikku lahjoissa monesti on vain se kätevä piirre, että et  ymmärrä saaneesi ensin lahjaa, koska se ei ole valmis. Se on osa palapeliä eikä se näytä sillä hetkellä lahjalta, sitä ei ole kääritty pakettiin ja sen merkitystä voi vain yrittää arvailla. Sitä saattaa erehtyä pitämään suoranaisena vittuiluna. Yleensä se kumminkin on osa suurempaa kokonaisuutta jonka arvo aukeaa vasta myöhemmin saatujen lisäosien myötä. Moniko nainen arvaisi saavansa lahjaksi Ferrarin jos ensimmäisenä lahjan osana tulisi jarrupalat?

Hetki jonka halusin muistaa eilen

Tällä lahjalla on toinenkin mahtava funktio. Se muistuttaa myös läheisiä siitä että meistä kaikilla ei ole yhtä pitkästi sitkua edessä kuin toisilla. Emmekä me tiedä kenelle sitä on annettu enemmän ja kenelle vähemmän. Sairauden edessä itse kukin säikähtää ja havahtuu hoksaamaan että tämä ihminen on tässä ja nyt, nauti kun vielä voit! Jos jotain voisin antaa tästä tähänastisesta kokemuksesta jo nyt jokaiselle, se olisi se miten paljon herkemmin ihmiset kertovat välittävänsä, tarjoavat apuansa ja läsnäoloansa kun sairastut. Moniko meistä oikeasti saa tietää kuinka paljon läheisesi sinusta välittävät jos sinulla ei ole mitään hätää eikä heillä ole mikään kiire sitä kertoa. Suomalaiseen jäyhyyteenhän ei oikein herkästi sovi paljastaa että joku ihminen on sinulle tärkeä ja rakas ja haluat hänelle pelkkää hyvää. Epäluterilaisen oloista ja arveluttavaa toimintaa on moinen!

 Kuvittele, että tietäisit eläväsi vaikka vain puoli vuotta. Kenelle kaikille haluaisit kertoa kuinka rakkaita he sinulle ovat, mitä he ovat elämääsi tuoneet, mitä yhteisiä hetkiä erityisesti arvostat? Mitä haluaisit ehdottomasti tehdä, kokea, nähdä? Mikä estää sinua soittamasta ensimmäiselle rakkaalle tänään ja kertomasta että ps. olet tosi rakas ja tärkeä, kiitos siitä? Minkä asian haluaisit tänä vuonna saavuttaa? Ala tehdä haaveesta unelmaa ja unelmasta totta. Töitähän se vaatii mutta sen jaksaa tehdä kun tietää miksi sen tekee. Herää tänään sitku-horroksesta ja tee yksi nytku juttu. Tee jotain mikä saa sinut nauramaan. Tee joku toinen iloiseksi. Aloita unelmasi jahtaaminen! Meistä kenenkään ei kannattaisi odottaa omalle kohdalle sitä isoa herätystä, välitilinpäätöstä joka pakottaa tutkimaan mihin olen päässyt, mihin olin menossa ja onko näillä mitään tekemistä keskenään. Ei tarvi riettaantua holtittomaksi, lopettaa töitä ja lähteä Bahamalle surffaamaan sen takia että voi tulla aivoinfarkti loppuviimein. Kannattaa vain olla vähän enemmän läsnä itseään varten, lähimmäisiään varten ja miettiä että kun kaikki tämä joskus loppuu, elinkö minä oikeasti vai olinko vain elävinäni? Kiitollisuus muuttaa ihmistä ja muokkaa mieltä, nyt on hyvä hetki olla kiitollinen jo saavutetusta ja valmistautua seuraaviin oman elämänsä huikeisiin tähtihetkiin. Be present!  Ole lahja = ole läsnä.  

Syksyisempiä hetkiä jotka halusin tallettaa itselleni ja muille 

Matkani jatkui hieman normaalia syvemmissä mietteissä mutta iloisin mielin, kiitollisena koetusta lepotauosta, innolla odottaen tulevaa pikkujoulua ja henkisesti valmistautuen siihen, että seuraavalla käynnillä saisin tietää kuinka vakavan paikan edessä tässä ollaan ja millä tykeillä tätä tautia lähdetään ampumaan, eli syys- ja kevätlukukauden lukujärjestystä jännityksellä odottaessa. Siitä ja yllättävästä yhteydestäni Lauri Tähkään ensi postauksessa :)