Hyvä, parempi potilas?
Olen saanut paljon hyvää palautetta siitä miten suhtaudun sairastumiseeni. Itse näen sen ainoana järkevänä tapana toimia tässä tilanteessa. Kun tiedän mitä tapahtuu ja millä aikataululla, annan syövälle sen verran huomiota kuin sen pois hoitaminen välttämättä vaatii – enkä yhtään enempää. Huomaan unohtavani usein koko asian hyväksi toviksi, eritoten kun teen jotain mistä pidän, olen tangolla, joogaan tai nautin luonnosta. Voisin kiteyttää tämän ajatuksen siihen, että minulla on syöpä, mutta minä en ole syöpä. Samalla ajatuksella kuin minulla on auto, mutta se ei tee minusta ajoneuvoa. Se on yksi asia joka on juuri nyt mukana elämässäni, halusin tai en. Mutta siis vain yksi! Elämässäni ja ystävieni elämässä tapahtuu koko ajan paljon muutakin, kiinnostavampaa, hauskempaa, huomion arvoisempaa – keskityn siihen.
Bongasin internautista (täältä: https://dk.pinterest.com/pin/479351954062364699/ ) näin osuvan kiteytyksen, aina lontooksi osuvammasti!
Avoin dialogi asiasta on ollut minulle ihan ehdoton diagnoosin saamisesta lähtien. Halusin että kaikki joita asia koskettaa tai kiinnostaa, tietävät missä mennään. Halusin että syövästäni voidaan puhua tekemättä siitä mörköä ja suurta draamaa. Se että asia on täysin avoimesti esillä, vie siitä kaiken kiihkon ja mystisyyden. Siitä puhutaan järkevästi, faktaperäisesti ja projektina joka vedetään kunnialla läpi. Sen jälkeen siirrytään muihin asioihin. Koen että ihmisten on helppo lähestyä, kysellä kuulumisia ja kertoa omia kuulumisiaan koska syöpä on otettu arkeen mukaan kuin kirjastokäynti. Kenenkään ei tarvitse jännittää voiko minulle kertoa uudesta työstä, palkankorotuksesta tai omasta poskiontelotulehduksesta. Voi, saa ja pitää! Viinirypäleen kokoinen kasvain tississä ei tee minusta debiiliä, erakkoa tai täysin siihen jo poistettuun muhkuraan fokusoitunutta. Ilahdun samoista asioista kuin ennen, jopa vähemmästäkin. Eikä se toisaalta tee kenenkään muun kurjasta olosta vähemmän kurjaa, saati tarkoita sitä ettei lähelläni saa sanoa vaikka päänsäryn iskevän koska se ei ole yhtä vakava juttu kuin omani.
Niin sataan kertaan kuin se onkin sanottu, asenne on tässä kohtaa se mihin voi vaikuttaa. Jos ottaa jokaisen uuden päivän ilolla vastaan, jokaisen hoidon etappina terveyteen ja uutena kokemuksena, tästä kokemuksesta oikeasti oppii jotain. Sen verran jo voin sanoa, että varmasti on helpompaa olla potilaana ja saada ihmiset ympärillä pysymään edelleen läheisinä kun jakaa kokemuksensa ja pysyy positiivisena. Salailu, itseensä käpertyminen, kohtalonsa surkuttelu ja katkeroituminen ei ole tietääkseni ainakaan ikinä tuonut kenenkään elämään lisää iloa ja mukavia hetkiä tai auttanut paranemaan. Mutta yleisellä perseilyllä saa kyllä kätevästi karkoitettua pidemmän päälle ne kaikkein läheisimmätkin ihmiset.
Päätin etten ala sairastamalla sairastaa syöpää, minä vain hoidan sitä pois. En heitä kinttaita tiskiin ja ala mahdottomaksi sen takia että tuli uusi kelakortti uudella diagnoosinumerolla. Ei sairaus anna oikeutta olla kusipää. Se antaa oikeuden olla terveesti itsekäs ja valita oman terveyden ja jaksamisen kannalta parhaat vaihtoehdot. Ja se oikeus meillä pitäisi olla muutenkin. Jonain päivänä sitä sairautta ei ehkä enää ole, mutta ihmiset ympärilläsi ovat siinä edelleen, toivottavasti. Se minkälaisina ihmissuhteet jatkuvat, riippuu siitä miten hyvin tai huonosti potilasaikasi käytit. Potilasstatuksella olevan kannattaa miettiä, minkälaisen potilaan kanssa haluaisi itse elää? Keskustelevan, osallistuvan ja positiivisen vai sulkeutuneen ja katkeran mököttäjän? Tähän sopii ajatus siitä, että mieti ensin minkälaisen parhaan ystävän itsellesi haluaisit, sen jälkeen ole sellainen itse.