Seuraava etappi – esitutkinta ja odotusaika

Tuumoristani huumorilla

Siinä minä olin, diagnoosini kanssa. Ihmeissäni mutten kuitenkaan niin kovin yllättynyt. Reipas viisi vuotta sitten saman diagnoosin oli saanut yksi rakkaimmista ystävistäni. Kävin asiaa läpi hänen mukanaan ja olin avuksi minkä pystyin. Kun hän sai terveen paperit, minulle jäi kumminkin tunne siitä, ettei tämä rintasyöpähomma ollut vielä osaltani tässä. Että tavalla tai toisella tulen tähän asiaan vielä törmäämään. Muistan vieläkin hyvin elävästi sen illan kun hän soitti kertoakseen asiasta, ihmettelin suunnattomasti miten kukaan voi sanoa niin rauhallisesti ja jotenkin tosi kauniisti, että hänellä on syöpä. Ja nyt oli oma vuoro kertoa samaa uutista läheisille. Oli taatusti helpompaa soittaa ne puhelut ja kirjoittaa ne viestit kun omista taustajoukoista löytyi niin upea esimerkki selviytyjästä.

Tiesin että yksin en jää tämän asian kanssa missään tapauksessa, mutta päätös sen jakamisesta koko ystäväpiirille oli ehkä fiksuinta mitä tähänastisessa elämässäni olen tehnyt. Ajattelin että kerron kertarytinällä kaikille, suoraan ja selkeästi missä mennään. Helpommalla pääsen itse ja säästän myös läheisiäni kun heidän ei tarvitse miettiä kenelle tästä voi puhua ja kenelle ei. Siinä sai huomata että oma tissi oli kuvainnollisesti varsin monen huulilla ja mielessä seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Facebookissa annoin täyden vapauden puhua asiasta.

 

FB päivitys 26.9.2015

Semmostapa vain vielä aattelin speksata, että multa saa kysyä tästä syövästä jos askarruttaa. Mua ei haittaa vaikka siitä puhutaan niin että mää en oo paikalla tai joku paremmin tilanteen tasalla oleva kertoo jollekki toiselle mikä on sen hetkinen status. Sei tee mua sairaammaks eikä terveemmäks, sei tee mulle mitään mutta jos se on sulle avuksi niin anna palaa. Ja sitte se, että mulle saa varsinki puhua muustaki. Mun elämä ei muuttunu pelekäks kasvitouhuks tästä. Mua kiinnostaa edelleen erittäin paljo mitä mun ystäville kuuluu, mitä ne tekee, mistä ilahtuu, mistä kimpavuu. Maailmasa on meleko paljo muutaki. Mää ihte luulen että tämä suoraan kertominen on ollu mun viisain päätös tähän mennesä, mun ei tartte esittäää ettei mulloo mitään ja muitten ei tartte esittää ettei ne tiä. Sen mää kumminki toivosin että ko puhutaan / nähään niin että solis ilosisa merkeisä, koska kyllä mää tiän ettei tämä kellekään ollu kiva ylläri, mutta jos mää en sitä asiakseni voivottele, niin ei tarvi muittenkaan. Shit happens ja siitä seleviää.

 

Jaoin tilanteeni myös Bikini Challengen FB-ryhmäläisille. Mietin että meitä on yli 550 naista tässä porukassa, ja jos tämä joka seitsemännelle napsahtaa niin tässäkin porukassa on potentiaalisesti melkein 80 terveellisesti ja oikein elävää daamia jotka tulevat siitä huolimatta asian jossain kohtaa elämäänsä kokemaan omakohtaisesti. Ajattelin että mikäli saan tällä yhdenkään naisen havahtumaan ja tarttumaan rintamukseensa ajoissa ja omistajan elkein, tässä on järkeä. Ja selvisi että olihan siinä! Jännitin toisen ryhmäläisen puolesta mitä hänen testeistään löytyy ja riemuitsin kun tulos oli ilahduttavampi kuin omani. Kun jotain tämmöistä tapahtuu yhteisössä jossa on jaettu iloja ja suruja, se jotenkin herättää ihmisiä paitsi huolehtimaan itsestään, myös välittämään toisista. Sain ihan käsittämättömän määrän tsemppiä ja ihania toivotuksia sekä yhteydenottoja ihmisiltä jotka pystyivät tarjoamaan apua esimerkiksi ammatillisen osaamisensa kautta. Kiitollisuus lämmitti ja kosketti, siitä oli taas pakko avautua somekanavan kautta ystäville.

 

FB-päivitys 28.9.

Jotenki vaikka mun via Dolorosani on vasta alkumetreillä, se on kristallisoinu mulle yhen asian. Mää oon saanu jo nyt niin mahtavasti tukia ja tsemppiä ja avun tarjouksia ja yhteydenottoja, että haluan kyllä vuorollani tehä saman niin monelle ko vain voin. Ehkä se täsä matkan varrella mulle seleviää miten se sitte onnistuu, mutta tämmönen hyvän tahdon määrä on ko lämmin peitto ja pitkä kynttilä syysiltana -sitä täytyy voida jakaa.

 

Diagnoosia edeltänyt pikku paniikki jotenkin hellitti. Nyt tiedettiin mistä on kyse ja mitä sille tehdään ja millä aikataululla. Minä tykkään numeroista, päivämääristä ja kalenterista. Tykkään että on projekti jolla on alku- ja loppupäivämäärä. Että tiedän mitä tapahtuu milloinkin, miten se vaikuttaa muuhun arkeen ja miten siihen pitää valmistautua. Vaikka asiat alkoivat tapahtua pyörremyrskynomaisesti hirveällä vauhdilla, jäi siihen väliin kumminkin luppoaikaakin. Tuli tarve haravoida piha hopusti kuntoon ennen leikkausta, pestä ikkunoita, hankkia mukavaa ajan vietettä toipilasajalle. Töissä halusin tehdä maailman valmiiksi, ettei muiden tarvitsisi arpoa keskeneräisten asioiden kanssa. Treenata piti tietysti niin paljon kuin vain suinkin ehtii, koska siitäpä vasta angstia löi että jonkinlainen käyttökatko on kropalle luvassa. Tuli ikään kuin syöpäkiireitä. Kaikki se arjen touhu piti mielen hyvinkin napakasti narun nokassa, en ennättänyt panikoida tai jännittää asioita kovin kummoisesti etukäteen. Paitsi aina kun oli joku tutkimus. Silloin löi semmoisen mahajännityksen päälle että spa-osastolla istua nakotettiin hartaasti kuin herättäjäseuroissa. Jännitti niin jeevanasti että mitä jos löytyykin jotain lisää? Mitä jos magneettikuvan perusteella olenkin täynnä kasvaimia kuin puolukkametsä?! Ystävättäräiseni rauhotteli että eiköhän semmoinen kasvusto olisi jo havaittu, ja olisin saattanut jopa saada jonkun oireen, edes yhden.

FB 29.9.

Mulla oli hyvä päivä, vaikka jännittiki jäätävästi. Siis se magneettikuvaus, ei ite toimitus mutta tulokset. Ja niitäpä täsä saaki jännätä viikon. Mää jotenki koen olevani kaikesta huolimatta uskomattoman onnekas. Aamulla vahingosa ajatuksisani vetasinki vähä pitemmän lenkin ko olin aatellu. Tulin töihin ja porukka oli jo kaffilla, suurimmalla osalla roosanauha rinnasa. Kyllä tuntu jotenki hienolta semmonen hiljanen tsemppi aamulla! Vähä sen jälestä tuli IT-tuen yllätyskukkalähetys, joka meinas tirauttaa vedet silmiin. Ennen magneettia mun pomo tarjoutu viemään ja hakemaan mut koska oli kotikonttorilla ja asuu siinä ihan hoodeilla. Siinä ratkes mun parkkiongelma ja osaamisongelma. Magneetin henkilörouva oli oikein mukava, joskin hieman hämmenty kun tiedusteli että onko mulla pinnejä pääsä kun vastasin että eikö puhelinlankaa vain. Hokas se sitte! Hyvin meni se ite toimitus, ja aikataulusa. Kävin pomon luona kaffilla ja roikkumasa lasten kans vähä renkaista. Ystävättäräiseni taas tsemppas mua magneetin suhteen parhaalla mahdollisella tavalla, totes että eiköhän se ite toimitus mee päin persettä kaikella mahollisella, koneet hajuaa, kelekka juuttuu ja parkkisakkua pukkaa mutta lopputulema on sitte kumminki hyvä. Jouhevuus pääsi yllättään! Salilla ootti mun rengastrapetsi ja siinä oli kaverina villasukat, mieltä ja jalakoja lämmittää. Kolleg lainas topin ko olin jännityspäisäni tullu pitsirintsikoisa, pikku hupsis. Ja tunneilla ihanat osaavat temppumaakarit vei viimisekki huolen pilivet päivän taivaalta. Kotona täälä omieni seasa mietin että mitä molen tehenny ansaitakseni näin paljo ihania ihmisiä elämääni?

 

Useimmat ihmiset ottivat uutisen varsin hyvin vastaan, koska minäkin otin ja yritin kertoa tilanteen ilman sen suurempaa draamaa. Tämä kumminkin on omassa tautihistoriassani sikäli harvinainen tapaus, että tästä voi saada terveen paperit. Toisin kuin selkärankareumasta, allergioista, astmasta, laktoosi-intolernassista, keliakiasta tai migreenistä. Minusta on tullut vähän tämmöinen genetiikan laskiämpäri, maanantaikappale noin rakennuspalikoiden puolesta, mutta onneksi hölähti reilummalla kädellä huumoria kompensaatioksi sekaan. Jollain lailla kuitenkin tuntui että oma rooli on rauhoitella muita, että ei minulla ole hätää. Ei ole kipuja eikä oloja, on vain jännää ja uutta. Oli vaikea itsellekin ymmärtää että tässä on nyt vähän vakavampi sairaus kyseessä kun oma subjektiivinen kokemus oli kuitenkin se että olen elämäni kunnossa. Oli omanlaisensa haaste saada ihmisten silmistä pois se ilme kun aivoissa raksuttaa jo että onko minulla mitään sopivaa mustaa hautajaisvaatetta. Semmoinen kaiku sillä syövällä kumminkin on, edelleen. Yhtä asiaa erityisesti toivon tältä blogilta, että se saisi ihmiset näkemään syövän sairautena johon on todella kehittyneitä hoitomuotoja ja läpimurtoja tehdään jatkuvasti, se ei ole kuolemantuomio eikä syy heittäytyä sängyn pohjalle itsesäälimoodiin. Pikkuveljeni totesi joku aika sitten että kyllä sulla taitaa oikeasti olla se syöpien Mersu, en muista että ikään kenenkään syövän kustannuksella olis näin paljoa naurettu!

Kommentit

Kirjoitat ihanan tuoreesti ja rehellisen oloisesti, ihan koukutuin heti!

Mieleen pulpahti kysymys perimästäsi, onko sinulla (lähi)suvussa rintasyöpää? Entä tupakoitko? Onko kyseessä näinkin "tuore tapaus", viittaavatko pvm:t tähän vuoteen?

Tsemppiä!

PoleTET
Tuumoristani huumorilla

Kiitos Anna-Liisa! Juuri tänään sain tietää että mummoni siskolla oli 80-luvulla rintasyöpä, mutta se onkin sitten ainut tiedossa oleva. Muutenkaan ei ole kovin monia syöpätapauksia perheessä. En tupakoi, eikä tissikään vietä siveetöntä elämää ;) Ja kyllä kyseessä on tämän vuoden tapahtumat, eli aika tuoreen asian äärellä ollaan ja huristellaan hoitoputkessa kohti tulevaa toivottavasti terveyttä tuovaa vuotta!

Tervetuloa mukaan matkalle, erilaisen elämyksen äärelle. :)

ellu. (Ei varmistettu) http://elaimetjaelamaa.blogspot.fi

Täytyy kyllä sanoa, niinkun tuolla fb:nkin puolella jo kommentoin - kyllä on ihailtava asenne! Mä olen ite ottanu nykyään vähän samanlaisen otteen kaikkeen (täällä toinen sekundakroppanen o/) - turha sitä on etukäteen surra asioita. Surraan sitten, kun se on ajankohtaista, eikä käytetä turhaan aikaa elämästä murehtimiseen. Syöpä on aina iso asia (omassa lähisuvussa muutamia tapauksia), mutta ei se heti tarkoita sitä, että tarttis alkaa ottamaan osaa. Sitähän sanotaan, että positiivinen asenne ja suomalainen sisu vie läpi vaikka harmaan kiven, joten sulla on selkeesti oikee suunta :) Ja mikä parasta, pohjalaanen huumori ja rempseys!

Jään lueskelemaan, tuuppa säkin kurkkaan mun päiväkirjaani! :)

PoleTET
Tuumoristani huumorilla

Kiitos kutsusta, heti piti vähän vilkaista! :) Niinhän se vain menee että tapahtumia ei oikein voi valita, mutta asenteen voi. Ja sillä on kyllä varsin mittava merkitys lopputuleman kannalta. Entisen työkaverin äiti viljeli sanontaa "ennenaikainen murhe on synti" ja se tarttui omaankin käyttöön. Se on kyllä erinomaisen hyvä! Murehtia ehtii sitten kun joku asia on kohdalla, etukäteen sen vatkaaminen on hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa. Lueskelemisiin <3

Kommentoi