Syöpärallin alkumetrit
Tässä tämä nyt on. Jos oma internautosaaminen riittää. Lupailtu on ystäville että kyllä minä jonain päivänä kirjoitan sen ensimmäisen blogitekstin kun on oikeasti jotain asiaa. Nyt ikään kuin on. Tänä syksynä alkoi tähänastisen elämäni suurin seikkailu, rintasyöpähippa. Diagnoosi tulla tupsahti yhtäkkiä ja pyytämättä kuin jehovantodistaja, tuli vain hivenen riuskemmin sisään, karmit kaulassa. Muutaman kuukauden tämän asian kanssa veivanneena päätin viimein että kai tästä voi alkaa jotain blogin tynkää kirjoittaa, lukekoon semmoinen ketä kiinnostaa, pakkohan ei ole kenenkään. Meitä kumminkin sairastuu tähän samaan tissirienaan noin 4900 daamia joka herran vuosi. Itse kuulun siihen kolmeen prosenttiin joka sairastuu vielä ennen 40 – vuotis syntymäpäiväänsä. Jos mikä riemu on siitä, niin se että verrokkiryhmään nähden pääsee olemaan vielä nuori, ja siitä muistetaan mainita. Nuorekas olo tulee kyllä kun on ainoa paikalla joka ei käytä rollaattoria ja kaksiteholaseja. Mutta tämän blogin homma on nyt olla jonkin sortimentin matkakertomus josta voi ehkä kohtalotoveritar poimia vinkkejä ja nauraa mukana koska tietää mistä puhun. Ja semmoinen joka ei asiasta tiedä, pääsee vähän jyvälle siitä, minkälainen sirkus on kyseessä. Aloitetaanko alusta?
19.9.2015 Käsillä on ilon päivä! Edellispäivän syysmyrskyä uhmaten olen hakenut ajokorttini pyörällä takaisin poliisilaitokselta (voittajafiilis koska ajoin 30 kilometriä ja koko ajan tuuli vastaan joka puolelta!) ja elämäni raivostuttavimmat viikot ilman mahdollisuutta ajaa autolla ovat takana. Fitfarmin Bikini Challengea olen suorittanut 5 viikkoa ja kohdalla on sopivasti tankkauspäivä, saan syödä mitä haluan ja ajaa itse omalla autollani syömään mihin haluan, täydellistä! Lisäksi on vielä pakkolepopäivä kaikista treeneistä. Sitä juhlistankin kropan kuivaharjauksella ennen suihkua ja suihkun päälle hölvään itseni rasvalla, mitä normaalisti lähes joka päivä tangolla kieppuva ihminen ei kovin usein tee. Lysti loppuu lyhyeen kun käsi osuu laihtumisen myötä kutistuneeseen tissiin ja löytää sieltä jotain mikä tuntuu viinirypäleeltä. Alkaa hermostuttaa, käyn sanomassa asiasta onnenpojalle ja varaan ajan Diacoriin heti maanantaille. Mutta vietä nyt tässä sitten kiva viikonloppu! Yritän työntää ajatuksen taka-alalle ja keskityn syömiseen ja shoppailuterapiaan, mutta pieni angsti nakuttaa silti takaraivossa.
21.9.2015 Diacorin lääkäri veikkaa kystaa mutta antaa lähetteen mammografiaan ja ultraääneen varmuuden vuoksi ja kehottaa hakemaan lähtiessä ultrasta äänen, maanantaiboogie hänelläkin. Heläytetään hersyvät naurut ja lähden huojentuneena töihin.
22.9.2015 Mammografia ja ultraääni. Tissin litustus käy yllättävän kivuttomasti (vaikka se näyttääkin pannunmyssyltä levyjen välissä), hoitaja hieman yllättyy ja repeää nauramaan kun esitän hänelle draamallisesti Celine Dionin ”My heart will go on” pätkää koska hän asetteli minut tissistä killiin vehjettimeen justiinsa semmoiseen oopperadiiva-asentoon. En vain voinut hillitä itseäni siinä tilanteessa. Saa kai ihminen omassa mammografiassaan esittää mitä viisua haluaa?
Ultraäänivehjetintä operoiva lääkäri ei ole varsinaien toivon keiju eikä erityisen hilpeäkään. Ajaa ultraäänellänsä ees kahtaalle, mitään puhumatta. Sanoo viimein että otetaan tästä paksuneulanäyte. Omassa pääsäni mietin että miksi paksuneula, eikö teillä enää ole ohuita, mitä niille tapahtui?! Lääkäri näkee kaiketi kasvoilta pikku paniikin ja lupaa ettei se satu, että puuduttaa ensin. Eikä kyllä satukaan. Kysyn viimein kun koko rumba on ohi, että voikohan se olla kysta. Lääkäri tuumaa ykskantaan että ei voi, ei tämä nyt kyllä hyvältä näytä. Että lähettävä lääkäri palaa asiaan muutaman päivän kuluttua. Siinä kohtaa tuntuu kuin olisi heitetty pesuvadillinen kylmää vettä kintuille, onneksi olen makuullani. Hoitaja jää painamaan näytteenottoaukkoa umpeen, on herttainen, informatiivinen. Kysyn pääsenkö esiintymään tankotapahtumaan viiden viikon kuluttua. Hoitaja arvelee että siihen mennessä minut on jo leikattu, että en. Kysyn pääsenkö Hawaiille talvella. Hoitaja lupaa että siitä kannattaa pitää kiinni, tähdätä tavoitteeseen. Sopii mainiosti. Olo ja mieli kohenee hoitajan kanssa jutellessa, tiedän että jalat kantavat kun nousen ylös.
Kun pääsen auton luo, soitan onnenpojalle. Äänestä kuulee että uutisten vakava kaiku ottaa koville. Itselläkin meinaa vähä itkua työntää, kuristaa kurkusta. Lähden ajelemaan töihin, soitan äidille. Molemmilla on vähän tunnelmat paksun tuntuiset. Töissä työkaverit tulevat halaamaan, silloin pääsee se ensimmäinen itku.
24.9. Työterveyslääkäri soittaa diagnoosin. Duktaalinen rintasyöpä, ei kovin ärhäkän oloinen. Lähete on mennyt Kirurgiseen sairaalaan ja aikaa saa tiedustella jo iltapäivällä. Lähetteen kanssa on pikku hässäkkää koska selviää että se on käännetty Hyvinkäälle asuinpaikan takia. En halua Hyvinkäälle, haluan Meilahteen Euroopan parhaaseen syöpäyksikköön koska se nyt on hoodeilla. Papereita faksaillaan moneen kertaan hirveällä intensiteetillä lisäillen potilaan toiveita. Asia järjestyy. Soitan onnenpojalle, äidille, kahdelle ystävälle. Toinen tiputtaa kinttaat siltä päivältä tiskiin ja alkaa selvittää mitä diagnoosi tarkoittaa ja mitä siitä seuraa. Itse menen tuuraamaan kollegan tankontanssituntia, hänellä on flunssa. Totean että minä voin tulla kyllä, minulla on vain syöpä, se ei tartu. Kotiin ajellessa ystävättäräiseni on jo selvittänyt koko protokollan ja kertoo mitä tässä tapahtuu. Toteaa että todennäköisemmin kuolen kolarissa työmatkalla kuin kuolen rintasyöpään. Tuntuu mukavalta tietää että minä olen saanut syöpien Mersun, tästä paranee 90 % täysin! Päätän kertoa asian avoimesti Facebookissa, jakaa tämän kokemuksen kaikkien ystävieni kanssa.
25.9. Aikataulut selvillä. Seuraavana ohjelmassa on magneettikuvaus Jorvin sairaalassa ja preoperatiivinen tapaaminen kirurgin kanssa. Jännitys tiivistyy.
Seuraava facebook-lainaus saattaa vaatia simultaanitulkkauksen, koska se on omalla pohjanmaan murteellani kirjoitettu.
Tänäänki oli jännittävä päivä, mulle oli varattu magneettikuvaus ens tiistaille, siittä rapia viikko ja mulla on tapaaminen Kirurgisesa sairaalasa. Se kuulosti semmoselta kokoontumisajolta että sielon mukana torimummuista muumioihin, saapa nähä saako siinä suun vuorua. Mää esittelin hoitajalle kaikki mun pillerit puhelimesa ja se sai sanua että jatkoon vai ei. Näillä näkymin mun leikkaus on 16.10. jos ei kummempia tapahu. Mää puhuin tänään monen rakkaan ystävättäräisen kans puhelimesa, sain vertaistukia ja pyyteetöntä ystävien rakkautta, mulla oli erinomaisen ihana iltama Verticalilla ja oon tosi ilonen että tuo aikataulu mahdollistaa mun osallistumisen sekä Anna DC:n workshoppiin että meidän firman naisten iltaan. Ja onnenpoikaki kerkiää käyä reissusa sitä ennen. Haluaiskohan joku viettää mun kans laatuaikaa ens viikonloppuna?
Vuosi sitte se oli Lee Child ja luunmurtuma, nyt se on Stephen King ja syöpä. Pitäskö täsä rueta miettiin mitä lukee syksysin? Agatha Christie meni just boikottiin..!
