Tissistä tunsi vasta!

Oltiin siis sairaalassa, hereillä ja jotakuinkin älyissään, perhe informoituna siitä miten hienosti koko leikkaussalishow meni. Aloin pikkuhiljaa tiedostaa ympäristöäni vähän enemmän varsinkin kun hoitajat kiertilevät kurkistelemassa tuon tuostakin niin omaa kuin muidenkin tissiä ja käytiin pientä keskustelua siitä miten kenelläkin menee. Pian selvisi että vieressäni pötkötteli tämän syksyn yllätyksistä mukavin, melkein kuin kaksoisolento! Pienen keskustelun jälkeen selvisi että vieruskaveri on Ida, samaa vuosikertaa kuin minä. Molempien kasvaimet olivat samassa kohtaa, samalla puolella elikkä oikeistolaisella ja saman kokoiset. Molemmilta vietiin kainalon imusarja, molemmat ollaan brunetteja, nyttemmin sänkipääsineadeja. Kirsikkana kakussa meillä oli vielä sama kirjakin (Millenium-trilogian neljäs osa) matkalukemisena! Meillä oli koko syöpäsirkus tapahtunut täsmälleen samalla aikataululla, diagnoosin saamisista kaikkiin tutkimuksiin ja leikkauspäivään asti. Huomattiin iloksemme että mehän ollaan varsinaisia sielun siskoksia ja saumattomalla tiimityöllä saatiin ensimmäisenä urotyönämme kinuttua iltakahvit protokollasta poiketen. Idalle tuli mies visiitille, itse olin ohjeistanut Onnenpoikaa että älä suotta tule sairaalaan yhden illan takia, ennättää sitä leikattua emäntää ihmetellä sen sairaalavuorokauden jälkeen kotonakin kyltymiseen asti.

Ystävättäräiseni sen sijaan tuli vierailulle, mitä nyt mennä täräytti vahingossa ensin väärään sairaalaan. Meilahden syöpäsairaalassa oli kerrottu, ettei heillä ole minun nimistäni potilasta ja ystäväni ihmetteli, että missähän se kaveri sitten on tokenemassa leikkauksestaan intiimissä kuudentoista hengen huoneessa? Meikkulaisilla oli välähtänyt, että ei muilla vastaavaa puolijoukkuetelttaa taida olla kuin Kirurgisessa sairaalassa. Tuli väliaikatieto että tulossa ollaan, taksilla hopusti ja pienen mutkan kautta tosin! Eipä mikään älytön virhe koska kyllähän kaikki logiikka sanoo että syöpäläinen on mennyt syöpäsairaalaan. Tuliaisetkin sain ja päästiin päivittämään kuulumisia myös maitorauhasosaston ulkopuolelta. Oli niin mukavaa, ettei olisi arvannut, minkälainen ohjelmisto on ollut aiemmin sinä päivänä. Ja sain kuulla näyttäväni ihmeen hyvältä ja pirteältä, minkä kyllä arvelen johtuneen siitä kahvitarjoilusta.

Vierailujen päätyttyä oli vielä hyvää aikaa ihmetellä Idan kanssa leikkauksen jälkeen sopivia rintsikoita ja koko joukkoa muitakin käytännön asioita. Ida lähti tormakasti vessaan ja unohti dreenipussukan kiinni sängyn reunaan. Onneksi suuremmilta katastrofeilta silti vältyttiin, hasardi lähtö vähän vain säikäytti. Unilääkkeeksi tupsautin itseni parasiittihotelliin ja unelmien poikamiehen varsin aggressiivisten kosiomenojen joukkoon. Olo oli varsin hyvä ja kivuton, vaikka etukäteen vähän oli jännittänyt riittääkö näiden kaverien pillereissä hööki. Nukuin ihmeen hyvin kun ei tarvinut jännittää heräänkö aamulla ajoissa ja miten menee matkat julkkiksilla. Oli varsin hyvä ja levännyt olo kun osasto heräili uuteen päivään.

Kirurgin kierrolla selvisi kuinka samanlaisia me oikeastaan Idan kanssa ollaankaan. Meillä piti olla sama leikkaava kirurgi, mutta joitain hässäkkää siinä oli leikkauspäivän aamuna, joten Idan leikkaava kirurgi vaihtui lennosta eli meidän operaatiot suoritti lopulta kaksi eri kirurgia. Meidän sairaaladokkarit olivat vaihtaneet kärryissä paikkaa joten kirurgi luuli tutkivansa minua eikä Idaa ja tuumaili että niin sinä olitkin se innokas urheilija. Hoitaja kerkesi kertomaan että potilas yrittää liikkua jo liian tomerasti. Vastaus kuulosti hivenen hämmentyneeltä että tiedä nyt siitä himourheilijasta.. Vasta kirurgin kurkistaessa Idan rintavarustusta, kuului kartiinin takaa: ”Mutta eihän tämä ole minun kädenjälkeäni!”. Siinä kohtaa vasta selvisi kuka kukin on. Että meitä ei tunnista välttämättä erilleen naamasta, pitää nähdä tissi. Tai tietysti aina voi myös kysyä, herättää vähän vähemmän polemiikkia varsinkin julkisella paikalla. Ja puolisoissa, erityisesti.Yllättävän äkkiä ihminen tottuu siihen että oikeastaan omista rinnoista vain toinen on oma, se toinen on lääketieteellinen asia joka kuuluu kaikille ja sen katselu koska tahansa on ihan ok.

Pyydettiin päästä yhdessä jatkotoimien opastukseen, ja sekin toive toteutui. Siirryttiin pienempään eriöön hoitajan opastettavaksi. Hymistiin siinä että niin ollaan symmetriset että eritetään yhteistuumin saman verran kudosnestettäkin dreenipussukkaan. Meidät opastettiin tyhjentämään dreeni ja kirjaamaan tulokset ylös. Annettiin tavoitelukema johon tai jonka alle tulee päästä jotta pääsee dreenistä eroon. Käytiin läpi käytännön asioita ja meillä oli vallan mukava juttutuokio muutenkin. Jostain syystä alkoi omasta päästä kumminkin yhtäkkiä heittää siinä määrin, että piti pyytää, josko saan vetää vaateriin lavetille. Sainhan minä. Siinä levytellessä sitten käytiin loppuporinat ja lähdettiin varustautumaan pikku dinneriin ja kotiinlähtöön. Seuraavat treffit minulle ja Idalle olikin jo varattu henkilökunnan toimesta tulevan viikon tiistaille. Jos päästäisiin speksattuihin tavoitelukemiin kudosnesteen kanssa, päästäisiin eroon niistä vistoista letkuista kyljessä.

Puolen päivän aikaan oli tarkoitus poistua paikalta, ja niihin aikoihin Onnenpoika soittikin että hän on tässä pihalla. Pikku diskuteerauksen lopputulos oli se että kappas vain, hän(kin) oli syöpäsairaalan pihalla Meilahdessa, minä Kirurgisessa sairaalassa. Kohteliaimmin pyysin että josko sopii tulla samasta sairaalasta noutamaan kun en oikein jaksaisi julkkiksilla lähteä kelkkomaan toiselle puolelle kaupunkia. Ei juuri sinä päivänä ja sillä kunnolla. Tämä pikku selkkaus oli nostanut lämpöjä kotelossa sen verran että kotiin lähtö alkoi tuntua jo aika jännittävältä. Pienen pikataipaleen jälkeen pölyn laskeuduttua tuli chafööriltä yllättävä kysymys, haluanko mennä Finnair Sky Wheeliin? Tottakai haluan, mutta en leikkausta seuraavana päivänä. Tarjolla olisi ollut vielä joku vaatekauppakin, mutta jotenkin oli semmoinen olo aamupäivän pyörryttelyn jälkeen, että tämä ei ole se paras mahdollinen päivä retuliiniostoksille. Siispä suuntasimme suorinta tietä kotiin. Illan ohjelmiston kruununjalokivi oli suihkuun meno. Ensimmäinen homma oli kikotella itsensä pois siitä torsoresorista joka meille oli puettu leikkaussalissa. Toinen vielä vähän epämiellyttävämpi oli käpeltää irti kaikki tuppelot ja teipit dreeniletkun ympäriltä. Kas kun se piuha liikkui sen verran sisällä että se osui aina välillä vallan imakasti johonkin hermoon, ikään kuin joku olisi tumauttanut Taserilla muutaman kymmentä tuhatta volttia kylkikaaren alle. NAPS! Eikä se itse suihkukaan joka kohdassa aivan ihanalta tuntunut, mutta kummallisin oli kyllä kainalo, se tuntui samalta kuin hammaslääkärin puudutteesta tokeneva poski. 

Vaikka nukkuminen kotona pelotti siitä syystä että kaksi jack russelia samassa sängyssä saattaa saada aikaan melkoisen hässäkän, meni yö kumminkin aivan hienosti. Seuraavana päivänä olo oli jo aivan riittävän tormakka joten mitäpä sitä ihmiset muuta kuin nostamaan kansantaloutta jaloilleen ostoskeskukseen. Siihen vedin kumminkin rajan että sovituskoppiin en lähtenyt, myyjän ehdotuksista huolimatta. Totesin hänelle että kas kun minun kyljestäni tulee tämmöinen kudosnesteimurin piuha ulos ja minulla on se nyssäkkäkin tässä haitalla niin minua ei nyt yhtään haluta tukkia neliömetrin kokoiseen koppiin taikinoimaan kaikkien ylimääräisten systeemieni kanssa. Että hän on hyvä ja antaa silmämäärällä oikean koon housut. Hanskoja sentään sovitin, koska käteen vetäminen ei tuottanut siinä kohtaa minkäänlaista hankaluutta.

                                           Näin pirtsakkana sitä pörhällettiin ostelemaan farkkuja ja hanskoja 2. päivänä leikkurin jälkeen!

                                           Etualalla näyttävä dreenikassi. Taka-alalla ihmisen parhaista ystävistä toinen, Elli.

FB 18.10.

Uuden ajanlaskun alun päivä 2. Herätys sairaalan aikataulun mukaan klo 6:00, dreenin vuorokauden tuloksen mittaaminen, kirjaaminen ja tyhjennys (semivistoa hommaa lorottaa omaa kudosnestettä pönttöön pussista), kipulääke. Taidan ottaa pikku samariinit. Ja katon ehkä jotain uskomattoman turhaa hömppää padilta; parasiittihotelli, hottikset ja batchelor on ainaki toimineet hyvin. Tämän dreenipiuhan kans pitäs japata tiistaihin asti, sitte joutais nesteen tulo tyrehtyyn tai muuten pääsee aamusin käymään punktoitavana Helsingisä. Ostin tuoretta ananasta toiveikkaana että sen avulla kusen nuoki pois ennnenkö eritän kainalon kautta. Mutta kuten arvelin jo heti lähtiäin päälle, tällä matkalla tulee tavattua ihmisiä joihin muuten ei ehkä törmäis ja jotka on suuri rikkaus ja koko syöpäpolun parasta antia. Että ompa täsä puolensa! Ja kerranki oon sunnuntaina ensimmäisenä hereillä.

Hidasta elämää, päivä 2. Pakostikin on hidasta, kun ylös könyäminen kestää a) koska selkä on tiltannu samasa asennosa makaamisesta ja b) koska pitää tarkistaa ettei ponnista vahingosa vauhtia dreeniletkun päältä ja c) koska se dreeninyssäkkä pitää muistaa ottaa mukaan. Kerran se on nyt venyny peräsä pitkin lattiaa, onneks ei ollu seinäkoukusa eikä oven rivasa… Myös pukeminen vie aikansa, ko pitää miettiä ettei se letku jää ruttuun, puserruksiin tai johonki kiinni. Siinä saa meneen tovin jos toisenki. Lisähuomiona että tämän putken kera ei tunnu mukavalta pukia päälle mitään yläkautta. Vähä niinkö sais taserilla pikku näpsyt sisälmöön ko se putken pää hipsasee hermoon. Pistää liikkuun verkkasesti hätäsemmänki emännän.

Koirienki kans pitää varua, ettei ne tuu tallusteleen päälle tai hyppää innostuksisaan mun kengurupussiin ja jää napanuoraan kiinni. Lisäks pitää hiipiä kaikkien vetimien lähellä varovasti, koska niisäki on tarttumispotentiaalia, saattas tulla paniikkijarrutus.

Värittäminen on mukavaa hommaa ja sitä pystyy tekeen vaikka haukkari onki vähä hellänä, luultavasti osittain myös siks että tulee käveltyä ko olis apprlsiinit kainaloisa ettei vain taas sitä tuubiansa töni. Skkäli hassua että tuo varsinainen kohdealue tissi ei oo kipiä, mutta tuo tilapäisen haitan saareke on se milä vastustaa. Ja dödöähän ei saa laittaa sinne ollenkaan. Eipä silti, ei oo vielä värityshommisa tullu hiksa kainaloon. Jotenki mun on vähä vaikia vielä osata keskittyä yhteen asiaan, niinpä mulla saattaaki olla pöydällä padi, kännikkä, väritystehtävä, kirja ja kalenteri. Ja kaikkia pitää plärätä yhtä aikaa ja vuorotellen että olis ees vähä tehokas olo. Pyykkien viikkaamisen päälle piti vähä levähtää, ei jaksanu heti alakaa hyllyttää.

Huomena met jäämmä päineen päiväks, mutta veikkaan että kynsilakan laitto ja mappaaminen on mun rajuimmat puhteet. Lenkille en lähe niin kauan ko minusa on varajohto, jotenki ajatus näistä kahesta pirivieteristä juoksuvyösä kiertymäsä dreeniin ei oikein vastaa ajatusta virkistävästä ja elvyttävästä kävelylenkistä. Mutta jos keli on komia, istumma portaalle kaffelle, kaikesa rauhasa kuunteleen luonnon ääniä (peruutustutka luultavimmin raikaa jollain raksalla) ja haisteleen syksyn tuoksua. Voitta uskua, mää en hötkyä ny mitään, teen just mikä tuntuu huvittavan ja tekevän hyvää. Ja suunnittelen, niin maan perusteellisesti mitä sitte tehään ko tämon hoijettu!

Aidosti meditatiivinen väritystehtävä johon ei ihminen joudu googlata oikeita vastauksia!

Samalla boogiella selvittiin kutakuinkin maanantaistakin, eli yksi yö enää ja dreeniä horo -osastolle olisi parasta ennen -päivämäärä kohdillaan. Odotin dreenin poistoa ehkä enemmän kuin joulua johtuen niistä pikku säkäreistä joita se välillä kylkeen tumautti! Vaan empä arvannut mikä erikoisen eksentrinen jälkiseuraamus olisi dreenin poistolla…