Tissit kuin Lauri Tähkän silmät

<a href="//www.lily.fi/%3Ca%20href%3D"http://www.bloglovin.com/blog/14591789/?claim=ktj6ya8jkaz">http://www.bloglovin.com/blog/14591789/?claim=ktj6ya8jkaz">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Minä, koirat ja syvät mietteet kotiuduimme lauantai-iltana varsin tiukalla aikamarginaalilla, kiitos talvinopeusrajoitusten. Kotona odotti pikku yllätys. Onnenpoika oli aloittanut remontoimaan eteistä. Mielessä kävi että olipa luojan lykky kun siivosin lähteissä, miltähän tämä mennytten maja muuten näyttäisi tällä hetkellä? Aikaa kuitenkaan ei ollut liikoja jäädä kummailemaan tilannetta joten hoidin koirat kuosiin ja hyppäsin taas auton rattiin, onneksi ajomatkaa ei enää ollut kuin parisen kymmentä kilometriä. Suunnistin kohti Järvenpään Keudan rantasaunaa, paitsi että sitä ei löytynyt mistään. Ei navigaattorin avulla eikä omien visuaalisten havaintojenkaan perusteella. Tutustuin kaikkiin mahdollisiin kiintestöihin tontilla ja sen ulkopuolella. Viimein ymmärsin että koska en ole suunnistuslahjoiltani lähelläkään Minna Kaupin tasoa, tarvitsen ehkä apua joten soitin nolona että en minä nyt löydä täällä pimeän kähmässä rantaa saati saunaa. Sain ohjeet ja löysin niiden avulla pienen kärrytien, jonka päähän kyseinen mukavuuslaitos verhoutui. Toki yritin vielä väärästä portista kapsäkkieni kanssa sisään mutta onneksi huhuilijat ovella saivat korjattua universumin ehkä toivottomimman suunnistajan kurssin.

Pöydässä oli jo pikku purtavaa ja virvokkeita ja sauna lämpiämässä, mökin puolella nauru raikasi ja juttu luisti. Minäkin olin innokkaana osallistumassa pikkujoulusaunaan, vaikka leikkaushaavani kanssa se jäikin varsin tyngäksi pikkujoulusuihkuksi. Teki sekin toki hyvää pitkän matkan päälle. Rohkeimmat hipsuttelivat hyiseen Tuusula-järveen uimaan. itse uskalsin syrjäkarein katsoa sinne päin ikkunasta täysissä pukeissa. Illan antimet olivat filippiiniläis-vietnamilaista keittiötä parhaillaan ja vaikka onnistuinkin syömään itseni aika taneliksi tälläkin rupeamalla, olo ei ollut ollenkaan vastaava kuin edellisillan kebab-mätön jäljiltä. Tunnelma oli niin huikean hilpeä että nauruvesi roiskui silmistä ja henkeä haukottiin hysteeristen hepulien kourissa. Osa lähti pistämään vielä virsulla koreasti illan päälle, itselläni painoi vielä Juha Tapion keikka sen verran silmien takana että olin enemmän kuin valmis kotiin kun syömiseen viimein tuli stoppi. Pahin ylensyöntikokemukseni on ystävien luota lähinnä kiinalaisen keittiön parista, silloin söin niin että en saanut kenkiä kiinni kun piti lähteä kotiin. Nyt meni sentään vähän paremmin. Kannatti ottaa nauhakengät!

Sunnuntai ja koko alkuviikko meni remonttikaaosta selättäessä, välinehuollon parissa, talvirenkaiden vaihtamisessa ja yleisessä jallailussa. Elätin myös hurjan tuntuisia haaveita Facebookin mukaan:

2.11.2015 Haluaisin saunata, ajaa kainalokarvat myös oikealta puolelta ja rasvata tissin JA laittaa dödöä kumpaanki kainaloon. Mulla on kovat toiveet heti maanantaina!

Keskiviikolle oli kalenteriin kirjattu ensin lääkärin tapaaminen Kirurgisessa sairaalassa (lopetuskäynti) jossa käytäisiin läpi patologin lausunto kasvaimesta, hoitosuunnitelma ja tarkistettaisiin miten olen toipunut. Samalle päivälle oli varattu audienssi myös fysioterapeutille samassa sairaalassa mutta eri portaassa. Hänen hommansa oli puolestaan käsitellä imusolmukkeiden poiston jälkeen kuivahtaneita ja kinahtaneita imuputkia eli strangeja jotka saattavat aiheuttaa varsin mittaviakin liikerajoituksia ja kiristyksiä käteen. Olin jo huomannut, että kyllä joku karraa vastaan näyttävää päivittäistä Voguenomaista käsikoreografiaa vääntäessäni. Molempia ohjelmistoja piti vähän jännittää. Tuomion kuuleminenhan on aina kuumottava tilanne, ollaan nenäkkäin sen faktan kanssa kuinka isossa lirissä tässä oikeasti ollaan. Ja toinen asia oli tietysti se, että miten pahasti käsi on vaurioitunut leikkauksessa vai onko ollenkaan? Imusarjan poisto saattaa aiheuttaa jopa hermovaurioita, mikä oli ehkä suurin pelkoni.  Mietin, tuleeko kädestä vielä normaali ja jatkuuko toinen työ ja harrastus entisellään kun pääsen kuntoon? Näitä vatkasin mielessäni koko alkuviikon.

Keskiviikkona 4.11.2015 odotin Kirurgisen sairaalan rintakirurgian polilla vuoroani ja janoissani ajattelin ottaa pikku vissyt, kuten aikanaan Artturi Reinikainenkin usein teki. Mahtava idea muuten, mutta pullossa oli painetta kuin formulakisojen palkintopulloissa ja reisillehän se meni, kirjaimellisesti. Heti kun olin saanut housut ja penkin perusteellisesti kasteltua, minut kutsuttiin sisään. Ensin tutkittiin leikkaushaava (totta kai kengät pois tässä kohtaa). Kun haavateippi poistettiin, mitä nynnyyksissäni en itse ollut tehnyt, oli lopputulos vielä parempi kuin osasin odottaa! Myhäilin tyytyväisenä kirurgille että kylläpä olet taitava käsistäsi, pitäisikö sinun nyt leikata tuo toinenkin kun nämä meikäläisen kannut muistuttavat Lauri Tähkän silmiä? Tissit katsovat koko yleisöä kerralla kun toisen tissin ryhti on nyt 30-vuotiaan (tai jopa alle) ja toinen näyttää ikäiseltään, neljää kymppiä tavoittavalta. Seurasi huvittunutta hymähtelyä mutta ei suorilta ainakaan luvannut nuorennusleikkausta tissi kakkoselle.

Seuraavaksi oli aika vakavoitua patologin faktojen äärelle. Selvisi että kasvain on aika lailla in situ (paikoillaan) mutta sillä on ollut pikku sateliitti. Lisäksi kaikkiaan 3/25 imusolmuketta kainalosta oli ottanut osumaa, mikä nyt ei ollut kovin paha. Isoin metastaasi oli ollut 8 mm kun taas tämä alkuperäinen emokasvain oli suurimmillaan 28 mm. Viinirypäle. Kyseessä oli ikäiselleni tyypillisesti aggressiivisesti kasvava kaveri koska se oli hyvinkin hormonipositiivinen. Eli on oltava itse vielä positiivisempi. Hyvä uutinen tässä oli se, että hormonipositiiviseen syöpään on olemassa erinomaisen hyvät täsmähoidot. Lääkäri selvitti että tässä alkaa nyt ensin sytostaattisirkus, paukutellaan kuusi satsia kolmen viikon välein sitä, lisäksi tulee Herceptin-hoito hormonaalisuuden takia ja päälle tymäytetään sädehoito kevään korvalla. Herceptin jatkuu ja jonkin sortin hormonaalinen hoito tulee olemaan myös seuraavat 5-10 vuotta päällä. Tämä selvä! Koska hoitoplääni oli tehty, siirryttiin käytännön asioihin, suurimpaan huoleeni.

Kirurgi totesi että hänen puolestaan saan nyt tehdä mitä minua huvittaa. Haava on parantunut niin hienosti, että sen kanssa ei ole enää mitään riskiä repeämisestä tai muustakaan ikävästä. Siitäkös minä innostuin! Olin laatinut etukäteen oman pikku muistilapun johon olin listannut mitä haluaisin tehdä jos vain hänellekin sopii. Saako saunoa, nukkua ilman rintsikoita ja rasvata tissinkin? Saako nostaa painoja? Saako harrastaa tankotanssia? Saako roikkua trapetsista ja rengastrapetsista? Onko sopivaa mennä tekemään temppuja silkeillä ja hammockilla? Sopiiko seistä käsillä je tehdä kärrynpyöriä? Entä kärsiikö nyt haravoida? Se oli jostain syystä hyvin, hyvin kielletty leikkauksen jälkeen. Kirurgi lupasi että saa haravoida, vaikka hänenkin pihansa jos oma ei riitä. Siitä se ilo irtosi! Vastaanoton jälkeen jäi vähän luppoaikaa, joten kävin syömässä salaatin kahvilassa ja soitin äidille hyvät ja vähän vähemmän hyvät uutiset. Idan kanssa koodailtiin myös saadaanko onnistumaan näkemistä sairaalassa. Tällä kertaa ei mennyt niin hyvin yksiin koska ajat olivat vähän ikävästi limittäin ja halusin ennättää käydä työpaikallakin morjenstamassa työkavereita.

Fysioterapia oli mukava yllätys. Luulin että se sattuisi paljon enemmän mutta lähinnä oli vain pieniä vistotuksia ja kiristyksiä ja huojentavia napsauksia. Liikkuvuus oli pysynyt kohtalaisen hyvänä ja isoimmat ongelmat jäivät saman tien fysioterapeutin koppiin ja minä lähdin töihin näyttämään uutta tissiä, arpea ja yllättävän hyvää vointia. Jälleennäkeminen oli juurikin niin riemukas ja iloinen kuin odottaa sopi. Tuntui etten malta lähteä kotiin ollenkaan ja jäinkin päiväkahville töihin sekä tekemään pienen mappaustaksvärkin. Ei haitannut vaikka mappi painaa yli kolme kiloa. Ja koska se haravointilupa tuli, kotiin päästyä oli pakko sännätä haravoimaan aivan ensi töikseen. Niin kauan heilui harava kun valoa riitti! Voittajafiilis oli täydellinen!

Ruskasta tullutta roskaa. Vähemmästäkin syyhyää ihmisellä sormi! Ps. tämä kuva kaatuu kyljelleen aina kun tallennan, muokkausnäkymässä se pysyy suorana. Hemmetin syksy, sopimaton vuodenaika!

Torstaina oli huilipäivä syöpähommeleista joten oli aika kokeilla miten tankotemput onnistuvat kolmen viikon tauon jälkeen. Pieniä liikerajoitteita löytyi mutta riemu oli suuri kun perusvoima oli tallella ja liikeradat löytyivät totuttuun tapaan. Videolle tallentui jos minkälaisia tuuletuksia, toki myös niitä yllättäviä noitumisia. Huojennus oli kumminkin valtaisa kun huomasin että ammatti ei ole vaarassa.

Perjantaina oli ohjelmistossa heti aamulla kahdeksan silmään perinteiset Sharpin Zäpinät. Ystäväni ja entinen koulukaverini Mikaela oli minut kutsunut mukaansa suorittamaan ostamalla onneen – terapiaa. Ja mikäs siinä, minähän lähdin renkaat vinkuen! Joka vuosi lähden samalla ajatuksella, että pukin konttiin täältä nyt hyvät löydöt! Ja kuka onkaan ollut kilttinä ja saa paljon lahjoja niiltä törsäyskinkereiltä? Minä! Näin kävi taas. Ja koska oli tehokas olo, piti sännätä Sharpin tarjoaman aamupalan jälkeen Bauhausiin hakemaan hajusinttejä kun niitäkin oli tarjolla. Jouluaromaa joka kotiin! Allakka oli armoton ja jo 10:20 oli seuraava ohjelmanumero, influenssarokotteen ottaminen Flamingon Diacorissa. Se meni kuin elokuvissa ja vinkkasin vielä rokottajallekin että jos mahdollisuus tarjoutuu, loistava koruhulabaloo 10 minuutin matkan päässä, mene! Menin tietysti käymään myös työpaikalla koska olin jo hoodeilla, esittelin sotasaaliini ja söin lounaan. Ja jäin odottamaan mitä muut kävivät ostamassa, utelias pikku bling-harakka kun olen. Ja ostosvertailujen jälkeen taas hopusti kotiin ja haravan varteen!

Bling! Joku oli ollut kiltti tyttö ja ansainnut sormuksia, ja vähän muutakin. Mutta hei, ostin sentään taskulaskimenkin, tolkun ostos!

Viikonloppuna vaihteli ohjelmistossa haravointi, tankoilu ja kaappien joulusiivous keliolosuhteista riippuen. Tuntui jotenkin kovin tärkeältä ja tarpeelliselta saada pihahommat pakettiin ennen sytostaattirumban alkamista. Se tuntui tähän astisista asioista ehkä jännittävimmältä. Sytostaattia kun puhutellaan solumyrkkynä ja perinteisesti syöpäpotilas esitetään kaljuna, kalpeana, oksentelevana ja kaiken kaikkiaan onnettoman oloisena kyseisen hoidon aikana. Onneksi kuitenkin sain kuulla monelta taholta, ettei se ole ollenkaan maineensa väärti nykyään joten huoli ei ollut niin suuri kuin se olisi voinut olla. Kalenteri tulevalle viikolle näytti kuitenkin niin kissan oksennukselta että tuntui järkevältä tehdä kotona maailma mahdollisimman valmiiksi ja nauttia varuilta tankoilusta niin kauan kuin sitä pystyy tekemään. Lauantai-iltana jäin vielä venyttelemään erityisellä hartaudella paikkoja auki, kun kainalosta yhtäkkiä kuului naps ja jotain päksähti kätevän tuntoisesti. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt minä sen särjin! Käteen ei kumminkaan tullut kipua vaan itse asiassa pinkotus helpotti, päädyin siihen että hyvin hoidettu! Tunnustus fyssarille seuraavalla kerralla ja se on siinä.

Sopiiko seisoa käsillä ja leikkiä tangolla? Että sopii, kiitos!

Viikko mennä hurahti varsin äkkiä vaikka ei kovin monelle päivälle ollutkaan kalenteriin pakattua ohjelmaa. Selvästi kykenin sitä järjestämään itselleni varsin mukavasti ilman että muiden täytyi lähettää ajanvarauskirjeitä ajan kuluksi. Viikonloppuna oli semmoinen olo että olen ennättänyt tekemään monenlaista ja olin onnellinen tästä pienestä hengähdystauosta ennen tulevan viikon pää kolmantena jalkana juoksemisia. Seuraavalla viikolla siis luvassa syöpätukanleikkuuta, sydänfilmiä, paluuta opetushommiin salille ja sytostaattia. Siinähän sitä!

Kommentoi