Uuden tissin ensimmäinen maakuntamatka

Tuumoristani huumorilla

<a href="//www.lily.fi/%3Ca%20href%3D"http://www.bloglovin.com/blog/14591789/?claim=ktj6ya8jkaz">http://www.bloglovin.com/blog/14591789/?claim=ktj6ya8jkaz">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Pienen joulutauon ja armottoman ruuan mättämisen jälkeen jaksaa taas muistella miten syöpäläisen syksy jatkui, toivottavasti olette edelleen mukana tarinassani! Jouluun palaan aikanaan kyllä asianmukaisella hartaudella, mutta tässä kohtaa voidaan todeta että vietimme yhden parhaista jouluista ikinä. Suuret kirjailijathan hyppivät aikajanansa kanssa sujuvasti vuositolkullakin, mutta pieni bloggaaja yrittää nyt pitää asiat aikajärjestyksessä niin ei mene oma pää sekaisin, saati muiden.

Oli aika polkaista käyntiin leikkauksen jälkeinen viikko numero kaksi. Oli myös aika polkaista autolla tervehtimään kotijoukkoja, jotka luonnollisesti kärsimättömästi odottivat näkevänsä minkälaiseksi heidän lapsensa on pilpustettu sairaalassa ja mikä on potilaan aktuaalinen kunto ja status. Vaikka isäni on varsin edistyksellinen some-kanavissa ja käyttää niin Facebookia, Instagramia kuin WhatsAppiakin myös meidän mukuloiden seuraamiseen, ei se silti korvaa fyysisesti nähtyä ja omin silmin koettua hyvinvointia. Joten tuumasta toimeen oli potilaan tartuttava. Ehkä yksi vastahakoisimmista puuhista ikinä eli tavarainventaario noin viikon reissua varten ja kaiken tarpeelliseksi arvotetun pakkaaminen oli edessä maanantaiaamuna niin itselle kuin koirille eli Ellille ja Elmolle. Pienen siivouspakkomielteeni takia tietysti jouduin pyykkäämään pyykkikorit ja tiskikoneen tyhjäksi, tyhjentämään roskat, hinkkaamaan työtasot ja vaihtamaan lakanat. Tämä kaikki askartelu oli pakko suorittaa huolimatta siitä että Onnenpoika jäi pitäämään casa de la Canceria pystyssä kun minä ja kerberokset lähdimme sukuloimaan. Ajatuksenani aina on että jätetään siisti koti jälkeen, on paluu sitten mukavampaa kuin rytöläjään ei. Otti siis aikansa päästä lähtökuoppiin ja jalkauttaa joukot.

Se oli autoilijalle ihana maanantai, aurinko paistoi riittävästi, mitään ei satanut, mikään ei häirinnyt suoritusta. Moottoritie oli melkein kuuma! Musiikki soi ja oma karaokenomainen laulu raikasi kun ajelin suupielet muikeassa hymyssä kohti lapsuuden kotia, äidin ruokia, isän juttuja, yhteisiä hetkiä veljien, kummilasten ja ystävien kanssa. Olin ajatellut että nyt ajan järkevästi; pidän lounastauon ja pidän kahvitaukoja ja annan itselleni aikaa mennä tämän matkan kaikessa rauhassa. Vaan kappas! Sisäinen hötkyilijä oli tullut mukaan kuin varkain. Yllättäen huomasin huristelleeni Juustoportille Jalasjärvelle saakka yhdellä polkaisulla. Kahdeksankiloisten yli-innokkaiden sätkivien koirien nostelu auton takana oleviin kuljetusbokseihin ei myöskään ollut mitenkään huippumukava temppu, joten pyrin minimoimaan senkin taistelun tarvetta sukkelalla ajosuorituksella. Nopea jalannosto spa-osastolla, latte ja gluteiiniton leipänen mukaan ja matka jatkui. Seinäjoen kuukkeilla alkoi tuntua leikatun puolen kädessä jumppailun tarvetta, mutta mikäs ongelma se oli kun viereinen penkki oli tyhjä. Käsi venytykseen ja vanutukseen niin monella tavalla kuin se mahtui. Vastaantulijat ovat saattaneet pitää ehkä Hitler-fanina mutta samapa tuo, tuskin siinä tuttuja tuli. Ja jos tuli niin tietävät että en ole, vaikka imitoida tykkäänkin.

Kun matkaa oli 20 kilometriä enää jäljellä ensimmäiselle suunnitelmissani olleelle kyläilypaikalle Kokkolaan, päätin yllättää ystävättäräiseni Piian. Kyseessä on juurikin se ystävistäni joka siis selvitti koko syöpäasian samalta istumalta kun sai diagnoosini kuulla ja joka antoi koko meidän suvulle ja huoneelle mielenrauhan. En ollut pohjustanut etukäteen tuloani mitenkään, soitin vain muina naisina ja kysyin että missäpä olet? Ja kun vastaus oli että kotona, tiedustelin että onko sen illan suunnitelmissa pysyä kotona. Ja kun yllättäen näin oli, esitin toiveen kahvitarjoilusta koska olisin vartin päästä nenä pitkällä tulossa pöytään. Voi sitä ilon ja yllätyksen määrää!

Perille päästyäni ja koirat huollettuani päästiin toden teolla vaihtamaan kuulumisia, esittelemään hieno leikkausarpi ja rinnan hyvä uusi muoto, tutkimaan uuden kuntosalihuoneen varustusta ja varsinkin kummipoikani Sisun uusia voimistelurenkaita. Nepä vasta riemastuttivat ilma-akrobatiaan hurahtaneen! Kikottelin itseni kyytiin roikkumaan polvitaipeista ja vähän loiventamaan selän jumitusta. Piia tarkkaili tilannetta ja tuumasi että tuohonko venkoiluun sitten oli lääkärin lupa? Yritin paikkoa että vasemmalla kädellä vain nostin. Heti jäin kiinni oikean käden osuudesta asiaan. Vannoin, että autoin sillä maksimissaan kolmen kilon verran. Raati jäi arvoimaan tilannetta. Kummipoikani Sisu Valpas esitti omat rengastemppunsa ja Elmo varasti sillä aikaa Sisun pallon. Pienen ajojahdin, murinan ja komennuksen tuloksena lapsen lelut saatiin pelastettua vain kuolavaurioin. Pienen koiran on raskas matkustaa ilman jatkuvaa leikittämistä tuntitolkulla, reppana keulii herkästi muiden lelujen kanssa jälkimainingeissa.

Vanhempi pikkuveljeni Teemu oli tarjonnut minulle mahdollisuutta päästä Juha Tapion loppuunmyydylle keikalle Kokkolassa, hänellä oli kutsuvieraslippu jolla pääsisin paikalle. Tuumittiin Piian kanssa että jopa vasta olisi sopivaa päästä yhdessä keikalle, koska meille tarjoutuu äärimmäisen harvoin tilaisuus tehdä yhdessä asioita joihin ei liity lapsia, koiria, räjähteitä, hiusten pidennyksiä tai lääketieteellisiä kriisejä. Päätettiin ottaa agendalle josko edes syöpäkortilla voisi pelata meille yhden lipun lisää.

Kotona oli odotettu tuloamme kuin kuuta nousevaa, enon autokorjaamolla oli käynyt kalakauppias jolta oli saatu tuoretta siikaa- ehkä parasta herkkua ikinä – isän savustettavaksi kotipönttöön. Kyllä oli suu messingillä ja kala teki kauppansa. Esiteltiin taas taisteluhaavat, kerrottiin matkakertomukset, annettiin selontekoa tilanteesta ja vain nautittiin yhdessä olosta! Elli esitti parhaan demonstraationsa valmistautumisestaan humping awardseihin ja minä olin uhri. Isä luonnollisesti dokumentoi ja eipä aikaakaan kun kuva olikin jo Facebookissa.  Näin mellä, koira nylkyttää syöpäpotilasta olohuoneen lattialla ja isä kuvaa. Digiajan iloisia ihmeitä.

Elmo nujuttaa jotain lelua, Elli nujuttaa syöpäläisen säärtä ja isä dokumentoi. 

Kerrankin sää suosi lomalaista, jos nyt sairaslomalaista passaa lomalaiseksi puhutella. Aurinko paistaa loimotti joka ikinen päivä. Aamulenkit Lestijoen rannalla salpasivat hengityksen kauneudellaan! Jollain lailla se kauneus pysäytti ja hiljensi. Oma sairasstatus pisti arvostamaan näitä pieniä upeita hetkiä aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Rakastuin taas vähän lisää kotimaisemiini ja elämääni. Ja ne rakkaat ihmiset tuntuivat aina vain rakkaammilta ja tärkeimmiltä. Oli tarve olla läsnä, elää, nauraa, hengittää, kokea ja muistaa. Tallentaa joka hetki omalle kovalevylle ja kuvata kauneutta jemmaan. Antaa ja saada rakkautta, halata ja koskettaa. Näyttää että vaikka minut on sairaudella ja veitsellä rikottu, olen silti ehjä.

Lestijoki lokakuun lopulla, lenkkimaisemat hivelivät silmää ja sää oli erinomaisen myötämielinen

Vanhemman pikkuveljeni luo tämäytettiin kyläilemään ja kummittelemaan ensi tilassa. Vein lapsille vähän väritettävää ja väritysvehkeitä jotta hekin pääsevät mind fullness- ja zentilaan kuten pakkomielteinen värittäjätätinsäkin. Toinen löi pään lattiaan heti kättelyssä ennen kuin ehdittiin värittää mitään, joten väritystehtävä oli sattumalta sopivan rauhallinen homma iltapuhteeksi. Usein on harjoiteltu joogamuuveja mutta tällä kertaa oli keksittävä jotain vähemmän ruumiillista hupia. Tiedustelin veljeltäni, joka siis oli Juha Tapion keikalla oman bändinsä kanssa lämppärinä, että ei hänellä sattuisi toista pääsylippua olemaan, tahi konstia saada semmoista vielä jostain. Ensin vastaus oli että ei, kyllä se keikka on loppuunmyytynä ollut jo aikoja. Sitten hänellä syttyi Airam tukan yläpuolelle ja veli tuumasi että otampa välipuhelun. Viisi minuuttia myöhemmin ilmeisesti hän oli pelannut syöpäkortin sympaattiseen osoitteeseen, koska ihme tapahtui ja yhdestä paikasta tuli kaksi, näps ja kops vain! Alkoi olla selvää mitä perjantai-iltana on ohjelmassa.

Teemun järjestämät kutsuvierasliput Juha Tapion keikalle jossa myös Rinta-Joupin autokauppiaiden valiojoukko oli esiintymässä

Viikkoon mahtui ystävien tapaamisia, runsaasti leikkaushaavan esittelyä, hemmotteluhoitoa kosmetologilla  ja ruokaa, paljon ruokaa ja lenkkeilyä. Päivittäin tuli käveltyä 8-10 kilometriä koirien ja useimmiten äidinkin kanssa, siinä vietiin suntion rouvaa kuin litran mittaa rautakaupassa kun tytär tuli kylään! Nuoremman veljen kanssa pelattiin innokkaasti korttia iltaisin nylkytysshowta pitävä Elli jaloissa ja pelialueella kässehtien. Erityisen mieleenpainuva oli aivan tavalliseksi ajateltu lounasvisiitti Piian vanhempien omistamassa ihanassa Lounaskahvila Rauhalassa, Kannuksessa. Äidin kanssa hurautettiin matkaan ja kuinka somasti sattuikaan että tiskin takana oli Piian pikkusisko Mira, myös Sisun kummi. Mira esitteli tarjoilut ja antoi suositukset allergikolle. Päästyämme pöytään hän tuli sanomaan, että meidän ei nyt sovi häipyä paikalta, koska Sisu on tulossa moikkaamaan kummitätiään kun sattui olemaan isänsä ja pappansa kanssa työhommissa hautausmaalla. Ja tällä pikku hautausurakoitsijalla on ikää 3, 5 vuotta. Kohta räpsähti ulko-ovi selkosenselälleen ja sisään virtaavaa valoa vasten siivilöityi Sisu Valppaan profiili hänen skannatessaan pöytiä. Seuraavaksi kajahti varsin voimaperäisesti huuto Terrrrrrrhi! Ja sitten tultiin kohti ja kovaa!

Sisu säntäsi antamaan karhun halauksen ja istumaan pöydän ääreen ja Mira-täti riensi tuomaan Sisulle ruokaa, isä ja pappa seurasivat perässä. Sisulla oli komeat työmiehen haalarit päällä ja selkeästi oli ollut hommissa hoppu. Meidän pöytämme päähän oli juuri istahtanut nainen ilmeisimmin myös äitinsä kanssa, tulossa silmälääkäristä. Silmien päälle oli teipattu rei’itetyt muovikuupat, mikä sai tämän mummoparan näyttämään vähän albiinokärpäseltä. Sopii vain arvata herättääkö yhtään kyselyikäisen huomiota se? Sisulla oli ollut aiemmin pikku ensiapuun johtanut episodi purukumin kanssa ja siitä vain sen verran että kun purkalla täyttää korvat niin että se tursuaa korvalehtiin asti, siitä saattaa jäädä taipumus kailottaa vähän kovaa. Ennen kuin kerkesin tehdä tai ajatella mitään, raikui pöydän päästä tomeran sormella osoittamisen seuraksi: ”MIKS TUOLLA TYYPILLÄ TUOSA ON LIIMATTU TUOMMOSET JUTUT NAAMAHAN?” Tuskin jäi keneltäkään kuulematta tämä tiedustelu. Koetin kertoa tosi asiallisesti, että silmälääkäri suojaa silmät leikkauksen jälkeen noin, ettei silmiin mene roskia. Selitys ei ilmeisesti mennyt heittämällä läpi koska Sisu jätti pottumuusit ja lihapullat siihen, tyyräsi mummun viereen ja toisti kysymyksen (yhtä kovaa). Huvittunut mummo selosti silmäkuupa-asiansa parhaansa mukaan ja nyt selitys kelpasi. Sisu palasi tuoliin ja aterian ääreen. Sekunniksi. Jonka jälkeen seurasi 180 asteen käännös taaksepäin, osoitus haarukalla ja kommentti takanamme istuvasta miehestä: ”MUTTA KATOPPA TUOTA TYYPPIÄ TUOSA!” Kyllä meinasi minun äidiltäkin kiisselit mennä väärään henkireikään sen lounaan aikana useaan otteeseen. Yhtä äkkiä ja tomerasti kun Sisu saapui, Sisu myös lähti mukanaan lupaus että parin yön päästä nähdään taas. Työmies on työmies, ei sitä sosiaaliset kuviot muuta.

Nuorin tuntemani hautausmaan työntekijä Sisu Valpas lounastauolla Rauhalassa kummitätiä viihdyttämässä (ja paria muutakin).

Samalle päivälle oli kellotettu toki vähän lisää aktivitettia. Äiti hoidettiin aikataulussa sorvin ääreen hoitamaan työkuvioita iltapäiväksi ja minä puolestani suoriuduin Koskenkylään tapaamaan lapsuudenystävääni Ninaa. Ja mitäpä siinä muuta kuin tissi pöytään vaikka oli muitakin (nais)vieraita. Arpi näytille ja statusraportti voinnista ja tulevista kommervenkeista terveydentilaan liittyen. Perinteisesti minulla on ollut tapana myös aiheuttaa jonkun sortin hässäkkää Ninan luona, viimeksi tohkeissani kesällä laitoin sokerin sijasta mansikoita hirveällä loiskeella kahvikuppiin, tällä kertaa kahvin joukkoon meni vain oma tukka. Silloin sitä vielä oli. Pitääkin aina ihmisen kokovartalonauraa! Oli ihana nähdä ja vaihtaa kuulumisia ja saada hyvää energiaa mukaan kotimatkalle. Tällä kertaa nuorempi veljistäni, Tuomas ei ilmestynyt yllättäen paikalle kuten viime kesänä, joten minä pöläytin hänen ranchilleen (Wizard’s ass ranch -paikallista nimeämiskulttuuria parhaimmillaan) tekemään tupatarkastuksen rakenteilla olevalle saunalle. Sillä aikaa kun ihmettelin saunan sisätiloja koirien kanssa, pamahti jonkun sortin paineilmakompura käyntiin saunassa semmoisella törinällä, että meinasi tulla saman tien pari koiran mallista aukkoa seinään ja itsellä vetelät lahkeeseen. Veli vaiensi vehjettimen heti saavuttuaan, se riemu siitäkin tuomiopäivän pasuunasta oli että paettuamme pihalle näimme joutsenten ylilennon, valkoista pitkäkaulaa lappasi yli kuin trulleja pääsiäisenä! Näky vain oli hivenen verran uljaampi tummuvaa taivasta vasten.

Reissu alkoi lähestyä uhkaavasti loppua, jälleen kerran kotona äidin kanssa ihmeteltiin miten tämä niin äkkiä meni?! Edessä oli kumminkin vielä loppuhuipennus, yökylä ja keikkareissu joka ei aivan hevin meiltä pääse unohtumaan. Tuskin kohtaaminen unohtuu aivan äkkiä muiltakaan asianosaisilta. Siihen iltaan mahtui niin monenlaista että siitä täytyy kirjoittaa ihan oma tarinansa. Miten muuten muka voi ihminen pähkinän kuoressa kertoa kuinka meistä yhtäkkiä sinä iltana tuli Bikini Fitnesin tulevia suomenmestareita?! Ei mitenkään, joten seuraava postaus omistetaan lähinnä Piialle, Juha Tapiolle ja Bikin Fitnessin mestaruussuunnitelmille. Tilanteeseen saattaa liittyä viinitarjoilua.

 

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.