Asunnon ostaminen: enemmän harmittaa menetyt vuodet kuin menetetty raha

Me asutaan vuokralla merellisessä Itä-Helsingissä, ja jos multa kysytään maailman kauneimmassa paikassa. Muutimme tähän asuntoon neljä vuotta sitten, tämä oli meidän ensimmäinen yhteinen koti ja neliöistä huolimatta (42) saimme ensimmäisen lapsemme täällä.

Yhden lapsen kanssa olemme pärjänneet ihan ok. Minimalisteina tilaa löytyy tavaroille ja pääosin hyvin nukkuva vauva ei ole saanut meitä haaveilemaan vierashuoneesta, jonne toinen meistä voisi yöllä paeta. Vauvalle riittää toistaiseksi nämä kulmat päivittäiseen tutkimusmatkaan. Tämä on ihana koti ja kolmistaan voisin asua tässä vaikka ikuisuuden. (Tosin teini-ikäisellä Elalla saattaisi olla jotain sanomista asiaan.)

Olemme kuitenkin puhuneen asunnon ostamisesta. Jo raskaana suunnitelma oli se, että palaan vanhempainvapaan jälkeen edes osa-aikaisesti sosiaalialan töihin, jotta voisimme ostaa parin vuoden sisällä kolmion. Ei ehkä ihan tästä meren lähettyvillä, mutta muutama kilsa suuntaan x tai y.

Kaksi asiaa on kuitenkin muuttunut. Perustin vanhempainvapaalla yrityksen, jonne palaan sosionomihommien sijaan, yrityksen, joka ei luonnollisesti tuota vielä paljonkaan. Toiseksi, sain elää täällä jälleen kerran yhden kylpytakkikesän eli sellaisen, jossa kävelin kylpytakki päällä aamu-uinnille suoraan mereen. Täällä, jossa voin syödä aamupalaksi vegaanisia pannareita venesatamassa, jossa voin juosta vaunuilla kauniin valaistetun kanavan ympäri, jossa voin seikkailla lapseni kanssa Uutelan metsässä. Jonka lähikauppa on maailman paras K-kauppa ja jossa lähellä on myös suurin piirtein koko tukiverkostomme.

Täällä kuitenkin maksaa kämpät aivan hitosti ja siksi vaivaamme päätämme jatkuvasti punnitsemalla: vuokralla unelmasijainnilla vai oma asunto jossain muualla?

Jos olisin kärsivällinen, voisin ostaa asunnon muualta sillä ajatuksella, että sijottaisin siinä rahaa itselleni ja sitten tulevaisuudessa voisin myöhemmin ostaa asunnon täältä Aurinkolahdesta. Mutta muutamankin vuoden tyytyminen tuntuu ajatuksena ihan kamalalta. Paljon kamalammalta kuin tuhansien eurojen ”tuhlaaminen” vuokraan. Muita etuja kuin taloudellinen etu en omassa asunnossa näe, sillä ihan yhtä lailla vuokrakotikin tuntuu omalta kodilta. En usko, että saan mitään erityisiä kiksejä itse omistamisesta.

Josta herää kysymys: miksi olen saanut päähäni, että asunnon ostaminen olisi joku itseisarvo? Haluan olla onnellinen siellä missä asun ja jos oma asunto ei tällä hetkellä, näillä resursseilla, tekisi minut onnelliseksi, miksi ostaisin? Ja miksi samaan aikaan tunnen olevani outo, suorastaan yhteiskunnan friikki, kun asun perheellisenä vuokralla, vaikka teoriassa asuntolainaankin olisi edellytykset?

Vuokra vai omistus: mihin ratkaisuun te olette päätyneet ja miksi?

Kommentit (3)
  1. Mä olen asunut suurimman osan elämästäni vuokralla. Ja siis molemmissa asumismuodoissa on plussansa ja miinuksensa.

    Omistus:
    Voit tehdä kodista just sellasen kuin haluat. Ja toisaalta kaikki on sun vastuulla. Jos haluat muuttaa, koti pitää saada myytyä, mikä ei oo aina ihan helppoa.

    Vuokra:
    Kun jokin kosahtaa, soitat taloyhtiön huoltomiehelle. Joku muu tekee lumityöt. Saat ehkä tehdä pientä pintaremonttia, mutta tarvitset luvat siihen. Kun haluat muuttaa, sen kun ilmoitat ja olet vapaa häipymään.

    Itse en koe enää eroa siinä maksanko pois lainaa vai maksanko vuokraa.

    https://naissanelioissa.wordpress.com/

  2. Ei todellakaan tartte elää normien mukaisesti. Mieti vaikka kaikkia niitä tarinoita, joissa itselle ostetusta asunnosta onkin löytynyt hometta tai jonka seinänaapuri hakkaa pattereita mielenvioissaan kaiket yöt. Jos on onnellinen vuokralla, niin sitten on ja niin saa jatkaa. Elämässä on tiettyä yksinkertaisuutta, kun ei omista kaikkea ja voi esim. soittaa vuokranantajalle, että uuni on hajonnut, toisitko minulle uuden. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *