Äiti, joka ei ollut hysteerinen

Tunnustus: en ole koko kahdeksan kuukauden aikana ollut kertaakaan tosissani huolissani Elasta.

Olen lukenut muista perheblogeista, kuinka äidit heräävät säännöllisin väliajoin vain tarkistamaan, hengittääkö lapsi. Olen saanut kummastusta osakseni, kun en tarkista aina päikkäreillä, että onko Ela herännyt tai onko hänellä muuten kaikki hyvin. Olen seurannut sivusta, kuinka aviomieheni naama muuttuu huolesta välittömästi siniseksi heti kun Ela kakoo jotain ruokaa. Olen ikävöinyt Elaa joka kerta, kun olemme olleet erossa, mutten kertaakaan ole tosissani miettinyt, että onkohan hänellä varmasti kaikki hyvin.

Uskokaa tai älkää, mutta sain hysterian puutteestakin itselleni kriisin. Ajattelin aluksi, että rakastanko lastani riittävästi kun en pelästy jokaista itkua tai hieman kohonutta lämpöä. Kun viikkojen kuluessa ymmärsin, että kyse ei todellakaan ollut rakkauden puutteesta, sitä kyllä riitti, aloin kyseenalaistamaan omaa sopivuutta äidiksi ylipäätään. Puuttuuko minulta joku äitigeeni? Onko lapseni minun kanssani edes turvassa, kun voin rauhassa käydä vessassa hänen köllöttäessä olohuoneessa tai kun vaihdan hänen vaippansa edelleen hoitotasossa?

Kahdeksan kuukauden aikana voin ylpeästi sanoa, että olen hyvä äiti, vaikken olekaan hysteerinen äiti. Tunnen lapseni, meillä on omat tavamme ja ne ovat tuoneet meidät tänne asti pari flunssaa lukuun ottamatta terveenä ja onnellisina. Ela ei ole kertaakaan ollut minkäänlaisessa vaarassa, eikä hän ole kertaakaan satuttanut itsensä millään tavalla.

Ela on ollut hoidossa vain perheenjäsentemme luotettavien aikuisten käsissä, joten ei ihmekään etten ole kokenut tarvetta soitella kokoajan perään. Peräänsoittelu ei ole mikään hyvän vanhemman mittari. Eikä ole muuten jatkuva pelkääminenkään.

En tietenkään pidä itsestäänselvänä sitä, että meillä on mennyt asiat hyvin, enkä luota sokeasti, että kaikki tulee menemään tästäkin eteenpäin kuin saduissa. Mä en vain koe tarvetta tarkistaa ulkona Elan niskasta kokoajan, että onko hänellä kuuma tai kylmä, mä en jaksa vaihtaa jokaista vähän märkää bodyä, mä en stressaa, vaikka pissavaippa olisi ollut jo muutaman tunnin housuissa. Ja tämä piirre ei varsinaisesti liity äitiminääni vain alkuperäiseen minääni, siihen, joka olin jo ennen lapsen syntymää. Mä en ennenkään stressannut liikaa tai välittänyt pikkuasioista, mä luotin pitkälle elämään ja luotan äitinäkin, vaikka toki nyt on paljon enemmän menetettävää.

Sitä paitsi, haluan ajatella, että oma tyyneyteni on voinut tehdä ihan hyvää Elalle. Hän on todella rauhallinen, ja vaikka temperamentti on toki synnynnäistä, uskon, että rauhallinen ilmapiiri tarttuu vauvaankin ja tuo turvaa. Haluan opettaa Elalle myös hänen kasvaessa, että kaikesta ei tarvitse huolestua, pikkuasiat ovat pikkuasioita ja rakastaa voi ilman jatkuvaa pelkäämistä.

Kommentit (3)
  1. Katjuskainen
    23.10.2019, 07:29

    Ihan mahtavaa! Kuulostaa terveeltä suhtautumiselta. Ihan joka kohtaan en samaistu, mutta koen myös (ja saanut muilta kuulla) olevani aika rento äiti. Ja juurikin niin, että se on luonteenpiirteeni muutenkin, eikä äitiys sitä suuremmin muuttanut. Välillä muiden ihmisten huolehtivat kysymykset tuntuvat hieman raskailta (vaikka tarkoittavatkin varmasti hyvää) ja siltä, että asiat pitäisi hoitaa jollain tietyllä tavalla.

  2. Goals! Välillä mulle tulee niin paha mieli äitien puolesta, kun näen, miten paljon he ottavat stressiä muiden ihmisten luomista paineista (enkä sinänsä ihmettele, nykyään neuvoja ja ohjeita satelee niin monesta kanavasta). Ihanaa, että olet osannut pitää kiinni rennosta elämänasenteestasi lapsen tulosta huolimatta. <3

    1. Kiitos muru. <3 Noista ulkopuolisista paineista voisikin kirjoittaa sitten koookonaisen erillisen postauksen…

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *