Asunnon ostaminen: enemmän harmittaa menetyt vuodet kuin menetetty raha

Me asutaan vuokralla merellisessä Itä-Helsingissä, ja jos multa kysytään maailman kauneimmassa paikassa. Muutimme tähän asuntoon neljä vuotta sitten, tämä oli meidän ensimmäinen yhteinen koti ja neliöistä huolimatta (42) saimme ensimmäisen lapsemme täällä.

Yhden lapsen kanssa olemme pärjänneet ihan ok. Minimalisteina tilaa löytyy tavaroille ja pääosin hyvin nukkuva vauva ei ole saanut meitä haaveilemaan vierashuoneesta, jonne toinen meistä voisi yöllä paeta. Vauvalle riittää toistaiseksi nämä kulmat päivittäiseen tutkimusmatkaan. Tämä on ihana koti ja kolmistaan voisin asua tässä vaikka ikuisuuden. (Tosin teini-ikäisellä Elalla saattaisi olla jotain sanomista asiaan.)

Olemme kuitenkin puhuneen asunnon ostamisesta. Jo raskaana suunnitelma oli se, että palaan vanhempainvapaan jälkeen edes osa-aikaisesti sosiaalialan töihin, jotta voisimme ostaa parin vuoden sisällä kolmion. Ei ehkä ihan tästä meren lähettyvillä, mutta muutama kilsa suuntaan x tai y.

Kaksi asiaa on kuitenkin muuttunut. Perustin vanhempainvapaalla yrityksen, jonne palaan sosionomihommien sijaan, yrityksen, joka ei luonnollisesti tuota vielä paljonkaan. Toiseksi, sain elää täällä jälleen kerran yhden kylpytakkikesän eli sellaisen, jossa kävelin kylpytakki päällä aamu-uinnille suoraan mereen. Täällä, jossa voin syödä aamupalaksi vegaanisia pannareita venesatamassa, jossa voin juosta vaunuilla kauniin valaistetun kanavan ympäri, jossa voin seikkailla lapseni kanssa Uutelan metsässä. Jonka lähikauppa on maailman paras K-kauppa ja jossa lähellä on myös suurin piirtein koko tukiverkostomme.

Täällä kuitenkin maksaa kämpät aivan hitosti ja siksi vaivaamme päätämme jatkuvasti punnitsemalla: vuokralla unelmasijainnilla vai oma asunto jossain muualla?

Jos olisin kärsivällinen, voisin ostaa asunnon muualta sillä ajatuksella, että sijottaisin siinä rahaa itselleni ja sitten tulevaisuudessa voisin myöhemmin ostaa asunnon täältä Aurinkolahdesta. Mutta muutamankin vuoden tyytyminen tuntuu ajatuksena ihan kamalalta. Paljon kamalammalta kuin tuhansien eurojen ”tuhlaaminen” vuokraan. Muita etuja kuin taloudellinen etu en omassa asunnossa näe, sillä ihan yhtä lailla vuokrakotikin tuntuu omalta kodilta. En usko, että saan mitään erityisiä kiksejä itse omistamisesta.

Josta herää kysymys: miksi olen saanut päähäni, että asunnon ostaminen olisi joku itseisarvo? Haluan olla onnellinen siellä missä asun ja jos oma asunto ei tällä hetkellä, näillä resursseilla, tekisi minut onnelliseksi, miksi ostaisin? Ja miksi samaan aikaan tunnen olevani outo, suorastaan yhteiskunnan friikki, kun asun perheellisenä vuokralla, vaikka teoriassa asuntolainaankin olisi edellytykset?

Vuokra vai omistus: mihin ratkaisuun te olette päätyneet ja miksi?

Kommentit (27)
  1. Aloin säästää omistusasuntoon jo teini-iässä. Nuorena elämä oli liikkuvaisempaa ja asuin vuokralla, välillä ulkomailla, useimmiten kämppisten kanssa. Nyt perheellisenä omistusasunto on kuitenkin minulle sopiva. Elän kolmistaan lasteni kanssa. Saman kokoinen vuokra-asunto Helsingistä tulisi paljon kalliimmaksi, koska perheasuntojen vuokrat ovat miltei kohtuuttomia (tosin ovat yksiöidenkin). Yksinhuoltajana koen omistusasunnon turvallisemmaksi. Lainassani on jousto-ominaisuus, eli voin ottaa lyhennysvapaita kuukausia, jos on vaikka huonompi työtilanne tai jokin yllättävä meno. Vuokranantajalle ei voi sanoa, että heipparallaa, en maksakaan tässä kuussa vuokraa. Vuokra-asunnosta voi joutua pois lyhyelläkin varoitusajalla, kuitenkin lasten koulu ja kaverit sitovat tietylle alueelle. Yksi tärkeä syy omistusasuntoon on, että olen sillä lailla vanhanaikainen, että haluan jättää lapsilleni perintöä. Ikinähän ei tietysti tiedä mitä tapahtuu, mutta periaatteessa. Mielestäni maailma on nyt paljon epävarmempi kuin omassa lapsuudessa, hyvinvointivaltioon ei voi luottaa, työelämä on muuttunut epävarmemmaksi. Asuntoon sijoittamalla minulla on ainakin periaatteessa mahdollisuudet joskus auttaa lapsiani taloudellisesti tai jättää heille perintöä. Tämä on minulle tärkeä seikka.

    1. Tosi hyviä ajatuksia. 🙂 Olisi kyllä todella mälsää joutua muuttamaan pois nopealla aikataululla. Meidän vuokranantaja ei ole inahtanutkaan koko neljän vuoden aikana ja oon jotenkin ihan unohtanut et ainii sehän voi periaatteessa viedä tään meiltä pois koska vaan. 😀

      Itse en ainakaan vielä samaistu tuohon perintöasiaan. Ehkä koska en välitä yhtään mitä mun vanhemmat jättävät mulle jos jättävät mitään ja ehkä koska silti luotan (ehkä liian sokeasti) hyvinvointiyhteiskuntaan. 🙂 Mutta mistä sen tietää, ääni voi muuttua kellossa lapsen kasvaessa!

  2. Mä olen joskus aikaisemminkin kommentoinut kun painitaan aika samanlaisen ongelman kanssa samalla alueella. Onnistuin ostamaan 12 vuotta sitten kaksion Aurinkolahdesta ja olen saanut sitä tosi hyvin maksettua, mutta silti ei vaan meidän perheen pelimerkit meinaa riittää isompaan täältä. Isompaa tarvittaisiin kipeästi (nyt neljälle on 49 neliötä) mutta en vaan tiedä millaisiin kompromisseihin sitä olisi valmis. Lasten tulevan päiväkoti- ja koulutaipaleen takia haluaisin asettua pidemmäksi aikaa jonnekin. Mun ajatusmaailma ei vaan millään taivu vuokralle tai edes asoon, kun siinä menee niin iso summa joka kuukausi taivaan tuuliin sen sijaan että kartuttaisi omaa omaisuutta. Nyt hoitovapaalla laina on lyhennysvapaalla ja asumiskulut on ihan naurettavan pienet, vuokralla ei olisi mitään mahdollisuutta samanlaiseen joustoon.

    1. Toi lainalyhennystauko on kyllä todella iso ja helpottava etu verrattuna vuokralla asumiseen. Miten pitkään sitä yleensä voi pitkittää vai riippuuko pankista/otetusta lainasta? 🙂 Toivottavasti päädytte mahdollisimman edulliseen mutta perhe-elämää helpottavaan ratkaisuun!

      1. Varmaan ihan sopimusasia. Mulla on nyt kohta ollut lyhennysvapaata 12 + 12 kk ja lisääkin yritän varmasti saada, välissä lyhensin lainaa äitiys-/vanhempainpäivärahoista.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *