katkeruus

Monen negan, turhatumisen, itkun, pettymyksen ja turhien toiveiden jälkeen meinaa nousta vähän katkeruus pintaan. Miksi meidän pitää tehdä testejä ja antaa näytteitä, kun toiset poksahtaa vaan paksuksi? Vaikka ne ei edes välttämättä halua. Yllärivauva, ei me yritetty ku yks kierto ja ei tää oltu suunniteltu. Että näin. 

Miksi minun pitää 22-vuotiaana tietää Letrot, inssi ja PCOS? Tuntuu niin epäreilulta. Samalla, kun kuulee näistä yllärivauvoista meinaa nousta raivo äitejä kohtaan. Ne tekee kaiken väärin. Minä tekisin kaiken paremmin. Tekisin toisin, en tekisi noin. Kyllä minä osaisin. Minä en väsyisi. 

Ne polttaa tupakkaa koko raskauden, täysin huolettomasti. Ne valittaa väsymystä ja sitä, kuinka eivät tienneet miten raskasta vauvan kanssa voi olla. Ne on päättäny, etteivät vaan tahdo ikinä imettää. Ne vaan sanoo, että me tehtiin lapsia ja vielä ajateltiin tehdä yksi lisää. Ei kuitenkaan ihan heti, mut kuitenkin kohta. Ne sanoo, että parisuhde on menny päin helvettiä jo pidemmän aikaa, mutta silti halutaan vielä yksi lapsi. Vaikka avioero on tapetilla koko ajan. 

Samalla ne on maailman onnellisempia. Enkä yhtään ihmettele miksi. Ne on niitä, joilla on vauva siinä omassa elämässä. Se mitä me toivotaan miehen kanssa eniten tässä maailmassa meidän elämään.

Eikä ne tee kaikkea väärin. Ehkä kyseenalaisesti.Ehkä vaan eri tavalla, kuin minä tekisin. Mä oon vaa niin täynnä tähän odottamisen odotukseen. Koska on meidän vuoro?