Millä mielin hoitoihin?

Tässä jo jonkin aikaa hoitojen aloitusta päässä käännellessään, miettii koko hoitohommaa suunnasta jos toisesta. Suurimpana kysymyksenä kaikkien lääkkeiden, ovulaatioiden ja kokeiden lisäksi on – mitä odotuksia hoidoille? 

Olen miettinyt omaa suhtautumista hoitoihin pitkän aikaa. Jotain toivoa ja uskoa itsellä on, koska hoitoihin ollaan ylipäätään lähdetty. Alussahan kaikki vielä on hoitojen suhteen. Pettymysten myötä varmasti usko ja toivo on lievästi sanottuna koetuksella. 

Olen ajatellut, että en oleta hoidoilta mitään. Käydään hoidoissa, otan määrätyt lääkkeet, luen ihania onnistumistarinoita blogeista ja ovulaatiosta sekä puhjenneen munrakkulan onnistunusprosenteista.

Yhtään testiä en tee ennen menkkojen oletettua alkamispäivää. Jos menkkoja ei kuulu viikkoon oletetusta alkamispäivästä, niin voin tehdä testin. En aiemmin. Lisäksi olen päättänyt, että en hehkuta menkkojen myöhästymistä miehelle turhien toiveiden takia. Samalla hillitsen omia toiveita. En myöskään googlaa raskausoireita. 

Nyt huomaan meneväni sillä ajatusmaailmalla, että voin imeä kaiken mahdollisen tiedon ennen the päivää, mutta sen jälkeen annan olla. Eli ne kuuluisat piinapäivät keskityn kaikkeen muuhun, koska en voi oikeastaan mitään tehdäkään. Mikään lisätieto tai lääke ei auta meitä onnistumaan the päivän jälkeen, kun käydään kohti uutta kiertoa. 

Mutta vaikka sanon etten oleta hoidoilta mitään, pelkään uutta kierron alkua suunnattomasti. En niinkään sitä, että uusi hoitokierros alkaa vaan sitä pettymyksen, surun ja katkeruuden määrää juuri siinä kierron ekassa päivässä. Viime kierron alussa itkin paljon. Kävelin ympäri tätä taloa ja itkin, vähän joka huoneessa. Joskus matolla koira kainalossani. Pelko tuosta päivästä on kova, vaikka tiedän, että me selvitään siitä. Sen yhden päivän kipu on vain niin kova isku. 

Pelko omasta henkisestä romahduksesta on läsnä koko ajan. Olen tunnistanut heikkouteni omassa jaksamisessani. Oman jaksamisen kanssa on paljon tehtävää.