Me ollaan miehen kanssa aika huonoja tappelemaan. Tai me ei oikeastaan edes tapella. Me tiuskitaan ja kiukutellaan. Sitten annetaan koko homman olla. Pyydetään anteeksi, puhutaan asia läpi ja sitten ollaan taas normaalisti. 

Kumpikin on aiemmissa suhteissa ollut erilainen tappelija. Ollaan kumpikin tahoillamme nähty huudot, lähtemiset, tavaran heittelemiset ja uhkailut. Me sovittiin heti meidän suhteen alkumetreillä riidoille säännöt. Säännöissä kielletään uhkailu, eri sängyistä nukkuminen, ja kotoa pois lähteminen kesken riidan.

Näitä sääntöjä ollaan noudatettu. Ikinä ei riidan takia ole nukuttu eri sängyissä. Uhkailuja ei ole tarvinnut kuunnella ja kumpikaan ei ole riidan takia lähtenyt pois tontilta. 

Paitsi tänään. Tänään minä huusin, puin ulkovaatteet päälle ja lähdin autoon istumaan hetkeksi. Nakkelin tavaroita pitkin seiniä ja potkin ovea. Minusta tuli juuri se, keneksi en tahtonut enää ikinä päätyä. 

Suutuin miehelle ihan aiheesta. Mies ymmärsi myös, että hän on mokannut. Riita liittyy näihin hoitoihin. Mies aiheutti minulle omalla toiminnallaan pahaamieltä, arvottomuuden tunnetta ja tilanne oli kokonaisuudessaan epäreilu minua kohtaan. 

Silti tiedän, että itse olisin voinut toimia toisin. Hävettää. Olin juuri se henkilö mitä en ole ollut moneen vuoteen. Varmasti mun raivonpurkauksen takana oli paljon patoutunutta kiukkua ja turhautuneisuutta, joka vaan nyt pääsi purkautumaan väärällä tavalla. Kaikki ulos tulleet tunteet ei välttämättä edes liittyneet tähän riitaan. Riita vain sai ne esille. 

Vaikka miehen toiminta tuntuu vielä pahalta ja harmittaa, silti enemmän harmittaa oma käytös. Jotenkin nuo meidän säännöt on ollut minulle jotain niin pyhää ja olen ollut ylpeä niistä. Nyt minä rikoin niitä. Minä rikoin sen, mistä oon vuosia ollut ylpeä. 

Anteeksi antamisesta puhutaan aina niin hienona. En mitään kummallisen isoa ole me elämässäni joutunut antamaan anteeksi. Miehelle annoin mokansa anteeksi. Juuri, kun istuin sen 7 minuuttia siellä autossa ja kihisin kiukusta itkien. Tekevälle sattuu ja tuskin tuo mies aamulla heräsi ajatellen, että tänään muuten laitan vaimon itkemään. Ajattelemattomuuden seuraus koko homma. 

Minusta tuntuu, että minä olen nyt sitä anteeksipyyntöä kysymässä. Rikoin ne säännöt, joita mieskin on vuosia noudattanut. Pyydettiin anteeksi ja mies meni nukkumaan. Minusta tuntuu vaan, että tätä on haastava antaa itselleen anteeksi. Minun ajattelemattomuutta. 

Jos jotain positiivista pitää hakea, niin ompa ihana riidellä, kun ei tarvitse pelätä että toinen varmaan ottaa eron nyt tämän takia. Kaiken kiukun ja ajattelemattomuuden keskellä on vahva luottamus toiseen. Luottamus meistä.