Mietinpähän tässä vaan, että milloin lasten saannista tuli hauska vitsi. Työkaveri ilmoittaa saavansa lapsen. Piti kuulema ihan tehdä se lapsi, että pääsi pois entisestä työpaikasta, kun oli niin kamalaa siellä. Siinä sitten naureskellaan ja onnitellaan. Mua ei vaa naurata, onnittelut saan tiristettyä. 

Sitten lentää se pikkuinen puukko, joka romuttaa sun paskan aamun entisestään. Kyyneleet valuu ihan just, pakenet huomaamatta paikalta, sitten joku vuoden isä toteaa ”jokainen nainenhan se jää mammalomalle jossain vaiheessa”. Entäpä jos ei vaan jää. Tekis mieli kiljua, että meidän perheeseen ei ole lasta tullut ja uskokaa pois, me ollaan koitettu ja hartaasti.

Tämän prosessin aikana ei enää jotenkin jaksa naureskella ”lapsen teko-jutuille”, Specsaversin mainokselle missä se hiton siittiö ei tiedä minne mennä tai Paksuna- leffalle. Ne ei enää naurata, kun se asia pyörii omassa mielessä päivittäin ja koko ajan. Sanotaanko, että useamman kerran tunnissa vähintään. Kun miettii päiväistä toiseen, mikä meissä on vikana, ei jokseenkin jaksa nauraa asialle mikä syö sua sisältä joka päivä.

Kuitenkin huomaan, että en nauraisi varmaankaan näille asioille muutenkaan vaikka meillä ei ongelmia näiden juttujen kanssa olisikaan. Mietin vaan, että mitä hauskaa on asiassa, joka on joillekkin pareille arkipäivää ja kipein asia ikinä? Sehän on täysin sama asia, kuin pilkkaisi kehitysvammaisia. 

Kun me päätettiin aloittaa yrittäminen niin tiesin heti, että tän asian suhteen pitää olla nöyrä. Tää asia ei oo ikinä ollu täysin meidän päätettävissä. En olis arvannut, että meillä todetaan lääketieteellinen syy miksi tämä ei ehkä onnistu luomuna. Osasin kuitenkin odottaa ettei tämä etene meillä sormia napsauttamalla. 

Ai niin. Lapsia ei tehdä – ne saadaan.