Takana yritystä, mutta ei yhtään onnistumista. Monta luuloa toivosta, yhtä monta pois vietyä toivoa. Monta itkuraivaria, yhtä monta itsensä takaisin keräilyä. Missä vaiheessa tulee katkeroituminen? Missä vaiheessa itselleen uskaltaa myöntää rehellisesti olevansa katkera? Vai saako sitä olla?

Tilanne on tällä hetkellä se, että meidän mestaripiirros ei ehkä ole koskaan täällä meidän kanssa. Kukaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, hyvässä kuin pahassakin. Sen pelon kanssa elämiseen on totuteltava ja se on hyväsyttävä. Pelko epäonnistumineista hoidoista on koko ajan läsnä. Pelko tulevaisuuden pettymyksistä on koko ajan mielessä. Miten kerään itseni sieltä vessan lattialta kasaan ja menen asiakaspalvelutyöhön sinä päivänä? Mitä jos olen vaikka matkalla, enkä voi tuketua mieheeni, juuri silloin kuin häntä eniten tarvitsisin? Mitä vastata jatkuviin vauvauutisiin?

Niin kuin sanoin, pelko epäonnistumisesta on koko ajan läsnä. Kuitenkin vielä ehkä enemmän on pelko tämän kaiken päättymisestä. Mitä jos me ollaan se pari, joka ei ikinä saa mestaripiirrostaan syliin? Jo pelkästään tämän asian kanssa painiminen on rankkaa. Epäonnistumiset on koko ajan mielessä, mutta vielä lisäksi mielessä on pelko vielä suuremmasta epäonnistumisesta. Siitä, että joskus todetaan, ettei meidän hoitoja kannata jatkaa. Viimeinenkin kortti on käännetty ja todetaan, että tämä ei tule onnistumaan. Se pelko on päivittäin minun mielessä. 

Ja ei, meillä ei ole taustalla epäonnistuneita hoitoja tai yritystä puolikymmentä vuotta. Mutta katkeroitumisenkin pelko on läsnä. Entä jos minusta tulee se nainen, jonka mielestä kukaan ei ansaitse lapsia, koska me ei niitä voida saada. Ehkä alan nähdä lapset yliarvostettuina asiana ja koetan haekea elämälleni tarkoitusta jostai muusta. Suljen koko lapsigaten pieneen laatikkoon ja avaan sen 45-vuotiaana, jolloin koko asia romuttaa minut täysin.

Pelottavinta tässä on se, että olen huomannut jo muutamia katkeroitumisen merkkejä. Huomaan suhtautuvani tuttujen vauvauutisiin varauksella ja kyseenalaisesti. Miten säilytän pohjimmaisen ajatteluni lapsiin ja vanhemmuuteen, kun jo nyt alkumetreillä on havaittavissa radikaalia muutosta.

Harvasta asiasta olen varma, mutta en halua päätyä katkeraksi. En halua suunnata energiaani toisen elämän onnellisimman asian vihaamiseen. Ehkä on tervettä tunnistaa oman tuntemuksensa ja myöntää, että olen kateellinen. Todella kateellinen. Mutta samalla haluan pitää yllä toivoa tulevasta. Vaikka se tulevaisuus onkin täynnä pelkoa. 

Pelokas, toiveikas, kateellinen. Kyllä.