Sytytin juuri kaksi tuikkua, jotka asettelin kirkkaisiin Iittalan Kivi-kynttilälyhtyihin.

Nostin lasiset lyhdyt lipaston reunoille – oikealle ja vasemmalle puolelle. Kipitin takaisin sohvalle, otin mukavan asennon, painoin play.

Vakavamielisen, mustatrikoisen lepakkomiehen pelastaessa maailmaa, huomasin sen – olin luonut tv-tason virkaa toimittavasta lipastostani tarkoin aseteltuine kynttilöineen alttarin. Modernin maailman alttarin, jonka keskiössä on ajoittaisen palvontani kohde. Siis televisio.

Olen huomannut uhraavani mittavia määriä aikoja sarjojen ja elokuvien katseluun. Spotifyn vuosikatsauksen mukaan vietän lähes 40% vähemmän aikaa musiikkia kuunnellen viime vuosiin verrattuna. Ei-kovinkaan-villi veikkaukseni on, etten suinkaan ole tehnyt tuolla ajalla jotakin itseäni kehittävää. Olen vain siirtynyt toisenlaisen suoratoistopalvelun pariin.

Uusin harrastukseni onkin siis binge-watching. Ilmiö ei ole uusi, muttei kovin pölyttynytkään. Jo vuonna 2016 julkaistun Hesarin tekstipätkän mukaan binge-watching-termi, eli sarjojen tai elokuvien maratonkatselu, on heitetty ilmoille jo 2014.

Sosiaalisessa mediassa olen lukenut ilmiöstä puhuttavan ahmimisena. Ja sellaista se hieman onkin. Saatan katsella yhtä sarjaa  parhaimmillaan kokonaisen työpäivän verran putkeen. En malta odottaa juonenkäänteitä tai loppuratkaisua – mun on pakko nähdä vielä seuraava jakso! 

Ahmimista tosiaan. Voin helposti rinnastaa kokemuksen sipsien syöntiin. Vielä yksi. Tai tää kourallinen.

Katkera vitsi Netflixissä on tasaisin väliajoin, yleensä jaksojen välissä, ruudulle ilmestyvä valinta ”Jatka katselua” tai ”Lopeta katselu”, joka tuntuu siltä kuin joutuisi valvovan silmän alle. Joo, mä jatkan vielä. Joo, mä oon katsonut tätä nyt jo 5 jaksoa putkeen. Hei, älä tuomitse mua.

Onneksi en ole asian kanssa yksin. Tai ainakin luulen niin. Jos joskus törmäät tähän tekstiin ja kärsit samasta sarjojen ja elokuvien ahmimishäiriöstä, älä epäröi viestittää minulle.

Voidaan miettiä yhdessä sopivaa ratkaisua. Ehkä kehittää joku vertaistukiryhmä? Pohditaan yhdessä, mihin ahmimistarpeemme suunnataan. Takaisin musiikkiin? Ehkä johonkin vastuullisempaan. Tai  – mitä, jos yritetään olla ahmimatta ja sovitaan, että kaksi jaksoa putkeen on raja? Deal.

Mutta mulla oli tässä toi Parks and Recin S6 ja E7 menossa. Et palaillaan taas!

Kirjoitan blogini ensimmäistä postausta vanhempieni nojatuolista. On itsenäisyyspäivä.

Tahtoisin aloittaa tämän blogin kirjoittamisen jotenkin runollisesti, mutta edessä oleva tyhjä canvas jännittää. What? En ollut varautunut tällaiseen oloon. Hengitän tiheästi ja sormeni tuntuvat omituisen jäykiltä. Teen normaalia enemmän näppäilyvirheitä kirjoittaessani.

Oikeasti tämän projektin aloittaminen on odotuttanut itseään kymmenen vuotta. Se on ärsyttävän pitkä aika. Kuvittelen mielessäni sitä pistettä, jossa kirjoittamiseni kanssa ehkä nyt olisin. Jos siis olisin aloittanut syksyllä 2009.

Mä olisin jo niin pro, ajattelen.

Tyhjiä lauseita

Olisi upeaa, jos voisin todeta blogin nimen syntyneen jonkin huikean aforismin tai tapahtuman myötä. Totuus on, että keksin sen samalla, kun kirjauduin Lilyyn. Olen toki pyöritellyt erilaisia nimiä vuosikymmenen ajan. Päädyin kuitenkin tähän tuoreimpaan ajatukseeni – Tyhjiä lauseita.

Arviolta minuutin mittaisen pohdinnan jälkeen tiesin, mitä tyhjät lauseet minulle tarkoittavat. Ne ovat sellaisia, joita en haluaisi kirjoittaa. En itselleni tai kenellekään, joka eksyy lukemaan tätä tekelettäni. Tyhjät lauseet eivät kerro tai merkitse mitään, ne eivät tunnu miltään.

En kuitenkaan voi tietää, onnistunko kirjoittamaan aina jotain merkityksellistä ja tunteita herättävää. Mutta opettelen.

Blogin tarkoitus

Tämän blogin tarkoitus on olla yksi alusta, jolle aion raottaa pian liitoksistaan repeävää tarvettani luoda jotakin. Kirjoitan luultavasti kaikesta, mitä mieleeni tulee, mitä elämässäni tai ympärilläni tapahtuu.

Tervetuloa lukemaan Tyhjiä lauseita.