Viime viikko meni muuten juhliessa lapsia. Ensin oli eskarin kevätjuhla ja joutui pari kyyneltä tirauttamaan eskariopen puhuessa ja antaessa elämänohjeita. ”Muistakaa olla omia, ihania, itsejänne.” sopii myös meille aikuisille erittäin hyvin. Ja ”älkää ikinä lopettako leikkimistä.” Lasten jäähyväislaulun laulaminen oli viimeinen pisara minulle. Kyyneleet jo virtasivat, kun toisiksi nuorin jätti päiväkodin ja eskarin taakseen.

Viikonloppuna olikin koulujen kevätjuhla, ekaluokkalainen ja kolmasluokkalainen pääsivät kesälomille, siinä äidin kyyneliä säästettiin. Kolmasluokkalaista harmitti, ettei äiti ehtinyt hänen luokkaansa käymään juhlien jälkeen, sillä ekaluokassa meni koko aika. Tule ensi vuonna mun luokkaan! Mielelläni menisinkin, mutta ensi vuonna vaan on taas yksi ekaluokkalainen, jonka luokassa pitäisi olla, ja tokaluokkalainenkin. Hankalaksi menee, kun ei voi jakaantua. Kolmen vuoden päästä menee taas yksi ekaluokkalainen kouluun, mun viimeinen kouluunmenijä, ja silloin en varmasti ole kyynelehtimättä. Mulla ei ole enää vauvoja. nyyh. Neljävuotias poikani totesi minulle eräänä päivänä ihmeteltyäni lapsilleni, että mihin mun kaikki vauvat on menneet, että ”sä oot äiti tehnyt jo ne kaikki”. Niinpä. Viisas pieni mies.

Sunnuntaina kaikilla (lue: lapsilla) olikin lepoa. Kaikki kävivät vähän kierroksilla juhlavasta viikosta ja loikoiltiin sohvalla ja syötiin jätskiä. Kolmasluokkalainen (tuleva nelonen) on tehnyt äidille reseptikirjasen, josta löysin oivan raparperipiirakkaohjeen, ja yhdessä tehtiin erittäin hyvältä maistuva piirakka. Oli helppo ohje, jopa sössivä kokki onnistui. Iltapalaksi vielä pannari aamun mannapuurojämistä ja rahkan jämistä, niin lapsilla oli ylimääräinen herkkupäivä. Lasten syödessä pannaria, äiti karkasi lenkille.

Se pitää kyllä sanoa lenkimaisemistani, että kaupunkimaisemaksi aika kiva. Tosin tällä osuudella lenkkiä tie on niin kapea, että auton tullessa on hypättävä ojaan. Usein autoja ei tule samaan aikaan, mutta eilen illalla oli oikein ruuhka; ensin traktori ja sitten heti melkein perään henkilöauto. Mitä ihmettä? Täällä ketään ikinä ole. No, minä pompin punkkien seassa ojissa. Toivottavasti nyt ei punkkeja ollut, mutta tänä päivänä se on ensimmäinen ajatus pöpelikköön hypätessä.

Kävin viikonlopun aikana kahdesti juoksemassa, lauantaina oli paljon helpompi kuin sunnuntaina, sunnuntaina oli jotenkin tahmeaa. Aikaakin meni paljon enemmän, vaikka kuvittelin olleeni reippaampi.

Ja se on muuten näköjään kesä: lupiinit alkavat valtaamaan tienvieriä.