Mitä sanoisin 20-vuotiaalle minälleni?

2004 oli fuksivuoden kevät lääkiksessä. Syksyn viimeiseen tenttiin olin lukenut hyvin, pääsin silti tentistä läpi vain rimaa hipoen. Alkutalvesta vietinkin sitten herrojen Netter & Moore kanssa käytänössä 7 päivää viikossa. Noh, läpäisin toki seuraavan tentin kurssin parhaana ja pisteitä kysyessäni pyysin myös edellisen tentin kysymyskohtaiset pisteet jolloin kävi ilmi, että ne oli laskettu väärin yhteen ja olinkin päässyt edellisestä ihan hyvin läpi, kuten luulinkin.

Yleensäkin elämä oli aika pitkälti sitä koulua ja kaikkea sen ympärillä. Tai ehkä liian vähän sen ympärillä, bileissä kävin mutta alkoholi ei maistunut, vietin enemmän tiiviisti aikaa silloisessa parisuhteessa. Väärässä parisuhteessa, kuten jo ehkä silloin jollain tasolla tiesin, mutta en sitten kuitenkaan tietänyt.

Äkkiseltään tästä voisi vetää johtopäätöksen, että neuvoni 20-vuotiaalle minälle olisivat

– ota vähän rennommin sen opiskelu, Guyonin kanavalla tai asetyylikoliinireseptorin rakenteella ei ole niin justiinsa väliä

– jätä se mies, jos kerran siltä tuntuu, äläkä käytä siihen niin montaa vuotta

Kuitenkin, lainatakseni niinkin suurta ajattelijaa kuin Adelea, regrets and mistakes they are memories made eli jos en olisi tehnyt niin kuin tein, miten voisin tietää millainen ihminen olisin nykyään? Miten olisin koskaan oppinut ottamaan rennommin, jos ei ensin pingota? Miten oppii olemaan jämäkämpi parisuhteessa, jos sitä selkärankaa ei itse kasvata itselleen, vei se prosessi miten monta vuotta tahansa?

Joten loppuviimeksi neuvoni 20-vuotiaalle minälle on: ihan hyvin sä vedät. Teit päätökset silloin niillä tiedoilla mitä sillä hetkellä oli käytössä ja ihan hyvin se meni.