Lukiolainen urakriisissä: elokuu 1999

Mietin pitkään kirjoitanko, kiinnostaako se edes ketään ja kuuluuko tällainen oikein tämän blogin tyyliin, mutta oli niin mielenkiintoista lukea muiden juttuja, että tässä sitä nyt sitten mennään. 

***

Elokuu 1999

Aloitan lukion erittäin pienessä maalaiskunnassa. Kärsin ensimmäistä monista urakriiseistäni, kohdistuen lähinnä siihen, etten muuttanut isoon kaupunkiin yksin lukioon kuten jotkut. Sanovat, ettei pääse yliopistoon jos ei ole hyvässä, kenties eliittilukiossa. Itse menen maalaislukioon, sisäänpääsykeskiarvo on 6.8 ja tiettävästi kukaan ei ole koskaan ollut pääsemättä ko. lukioon sisään. Jep. Noh, mutta tulevaisuudesta tästä on enimmäkseen vain iloa, kun voi sitten siellä yliopistossa näiden eliittilukiolaisten jutut lyhyeen toteamalla että täällä sitä nyt kaikki kuitenkin ollaan. 

Otan koulukäynnin todella vakavasti. En tässä vaiheessa vielä mitenkään haaveile lääkiksestä tietoisesti. Vaikka olenkin fanittanut Teho-osastoa lapsuudestani lähtien. Minua painaa kuitenkin ajatus (joka myös leimallisena tulee jatkumaan pitkälle aikuisikään) että ihmisen pitäisi olla jotenkin luontaisesti sopiva alalle, en jotenkin tajua että kyllähän sitä fiksu ihminen oppii melkein mitä vaan jos sille kuusi vuotta sitä yliopistossa tankataan. Haluaisin (ehkä, salaa, paljonkin) lääkäriksi, mutta minua vaivaa tosiaan taikausko siitä, että joko ihminen on sopiva tai sitten ei ole. Ei siis niin että kukaan pystyisi kehittymään tai että ammatissa saatettaisiin vaatia erilaisia puolia ihmisestä eri työpaikoissa 🙂 

Tukka on pitkä kuin hipillä, vyötärölle asti. En oikein osaa värjätäkään sitä, joskus kokeilen aavistuksen mustaa tai punertavaa, mutta enimmäkseen tukka on oman värinen koko ajan koska tykkään tummanruskeasta tukastani. Maalla asumisestakin tykkään, vaikka jonkinlainen polte on siitä, että sitten lukion jälkeen on päästävä jonnekin sinne isoon maailmaan. En oikein tiedä, mitä se iso maailma tarkoittaa. Ehkä opiskelua, mutta jonnekin pois.