Kirjallisuuden suhteen olen jo aikoja sitten lakannut huijaamasta itseäni, että lukisin ”oikeaa kirjallisuutta”. Enimmäkseen luen 50-luvun dekkareita ja nuorten fantasiakirjoja. Nälkäpeleistä olisi paljon enemmän kirjoitettavaa kuin Kultaisesta muistikirjasta.

Teatterin suhteen saattaa tulla sama juttu. Mitään kovin kokeellista teatteri-ilmaisua en edes kuvittele toki ymmärtäväni, mutta vähän nyt kuitenkin. Totuus saattaa tosin olla, että on parempi suuntautua vain sinne musikaaleihin ja muihin klassikoihin. (Ei kuitenkaan tosin täällä kestosyöttönä eri versioina pyörivään vuonna 85-settiin.).

Käytiin eilen katsomassa työporukan kanssa Teatterikesässä Kansallisteatterin Patriarkka-näytelmä. Perusajatuksena on eläkkeelle jäänyt pariskunta Heimo ja Virpi, jotka ovat Heimon pitkän insinööri-puoluelobbariuran jälkeen muuttaneet Ranskaan. Heimo haluaa kuitenkin palata Suomeen, koska ”hänellä on vielä jotain annettavaa maalleen”. Virpi taas on tukahduttanut vuosia oman minuutensa ja löytänyt sen ranskalaisesta puutarhasta. Hesarin arvostelu löytyy täältä. 

Tilanne alkaa päivällispöydästä, kuten parhaat keskustelut usein. Isännän omahyväisyydestä tarpeekseen saaneen päähenkilö-Heimon miniä, tiukka feministi Petra (Kristiina Halttu ), lausuu julki käsityksensä edellisen sukupolven miehistä: ”Mulkkuja.”

Tavallaan esitys oli juuri sellainen mistä pidän, hauskaa dialogia, yhteiskuntakritiittikiä, samaistuttavia henkilöhahmoja. Haaveilen aina esimerkiksi tuon miniän tyyppisestä avautumismonologeista, mutta kantti ei kyllä tosielämässä kestä. Jokainen löysi näytelmän henkilöistä varmasti tuttuja hahmoja, jonkun sukulaissetä varmasti tahtoo ajatella itseään samanlaisena ajattelijana kuin päähenkilö Heimo tai tuntee yhtä rasittavan sovinnaisen perhesuhteiden siloittelijan kuin Heimon tytär, joka ei kestä Petra avautumista sitten ollenkaan. 

Mutta mikä mätti? Sama, mikä Nick Hornbyn kirjoissa. Ensin esitellään joukko mielenkiintoisia ja samaistuttavia ihmisiä, joilla on joku elämäntilanne tai ongelma. Sitten sitä käsitellään ja vatvotaan pari sataa sivua ja kirjan loppuessa näihin ongelmiin ei kuitenkaan tule oikein minkäänlaista ratkaisua vaan lopputilanne on kokolailla sama kuin alussa. ”Henkistä kasvua” sanovat. Henkistä kasvua my ass sanon minä. Jos niitä olosuhteita ei pysty ratkaisemaan, niin henkinen kasvu siinä paljon auta… 😀

Keskustelin tästä kaverini kanssa, joka yritti tarjota vaihtoehdoksi, että jokainen voi sitten itse keksiä sopivan lopun tarinalle. Enhän minä pysty edes ratkaisemaan elämäni omia ongelmia, miten sitten muiden? Kirjailijahan meistä on se, jolla tässä on mielikuvitusta ja tarinankerrontataitoa, minä olen se joka lukee saadaakseen erilaisia näkemyksiä näihin elämän eri käänteisiin. 

Miten näytelmässä sitten kävi? Eroavatko Virpi ja Heimo? Alkaako Virpi vihdoin kirjoittaa kuten on aina halunnut ja oppiiko hän vihdoin rakastamaan lapsiaan? Siirtyvätkö sukupolvien tunnevammat seuraaville, pystyyko Heimon poika olemaan isä omalle pojalleen? 

Keksikää itse vastaukset, nih.