Mietin pitkään kirjoitanko, kiinnostaako se edes ketään ja kuuluuko tällainen oikein tämän blogin tyyliin, mutta oli niin mielenkiintoista lukea muiden juttuja, että tässä sitä nyt sitten mennään. 

***

Elokuu 1999

Aloitan lukion erittäin pienessä maalaiskunnassa. Kärsin ensimmäistä monista urakriiseistäni, kohdistuen lähinnä siihen, etten muuttanut isoon kaupunkiin yksin lukioon kuten jotkut. Sanovat, ettei pääse yliopistoon jos ei ole hyvässä, kenties eliittilukiossa. Itse menen maalaislukioon, sisäänpääsykeskiarvo on 6.8 ja tiettävästi kukaan ei ole koskaan ollut pääsemättä ko. lukioon sisään. Jep. Noh, mutta tulevaisuudesta tästä on enimmäkseen vain iloa, kun voi sitten siellä yliopistossa näiden eliittilukiolaisten jutut lyhyeen toteamalla että täällä sitä nyt kaikki kuitenkin ollaan. 

Otan koulukäynnin todella vakavasti. En tässä vaiheessa vielä mitenkään haaveile lääkiksestä tietoisesti. Vaikka olenkin fanittanut Teho-osastoa lapsuudestani lähtien. Minua painaa kuitenkin ajatus (joka myös leimallisena tulee jatkumaan pitkälle aikuisikään) että ihmisen pitäisi olla jotenkin luontaisesti sopiva alalle, en jotenkin tajua että kyllähän sitä fiksu ihminen oppii melkein mitä vaan jos sille kuusi vuotta sitä yliopistossa tankataan. Haluaisin (ehkä, salaa, paljonkin) lääkäriksi, mutta minua vaivaa tosiaan taikausko siitä, että joko ihminen on sopiva tai sitten ei ole. Ei siis niin että kukaan pystyisi kehittymään tai että ammatissa saatettaisiin vaatia erilaisia puolia ihmisestä eri työpaikoissa 🙂 

Tukka on pitkä kuin hipillä, vyötärölle asti. En oikein osaa värjätäkään sitä, joskus kokeilen aavistuksen mustaa tai punertavaa, mutta enimmäkseen tukka on oman värinen koko ajan koska tykkään tummanruskeasta tukastani. Maalla asumisestakin tykkään, vaikka jonkinlainen polte on siitä, että sitten lukion jälkeen on päästävä jonnekin sinne isoon maailmaan. En oikein tiedä, mitä se iso maailma tarkoittaa. Ehkä opiskelua, mutta jonnekin pois. 

Annoin itselleni kokeiluaikaa kaksi kuukautta Suomeen paluun jälkeen uuden Lilyn kanssa. Aika arvioida lopputuloksia.

Blogia on tullut päiviteltyä, eli kai se siitä. Vähän tämä hakee itseään, kun ei ole nyt niin selkeää teemaa mistä kirjoittaa. (Salaa kateellisena muuten luen noita muiden muisteluhaasteita, ihmisillä on ollut niin mielenkiintoisia elämiä. Tavallaan koen vääräksi sen, että tykkään lukea muiden tosi henkilökohtaisistakin jutuista, mutta en ole valmis jakamaan itsestäni kovinkaan henkilökohtaisia juttuja. Vähän sama kuin eräät äitini ystävät, jotka liittyvät Facebookiin koiranaan. Kyllä, ihan oikeasti koiranaan.)

Aiemmin koin ongelmaksi tuon etusivun, tuntui että siinä nosteltiin vain niitä suositeltuja sisältöjä. Tästä en nyt täysin ole yli päässyt vieläkään, mutta en ollut silloin hiffannut vielä tuota seuratut-sivun uudistusta. Keräämällä sinne joukon blogeja, joita en aiemmin varsinaisesti seurannut, mutta jotka näkyvästi olivat esillä, olen luonut sinne itselleni pienen palan mennyttä maailmaa. Eli siis en juurikaan käy etusivulla, vaan elän omassa suppeellisen kuvitteellisessa maailmassani. Edelleen epäilen, että etusivun juttuihin ei tasaisesti valikoidu kaikista uusista julkaistavista jutuista vaan sinne preferoituu tietty sisältö. Ja ne minusta kiinnostavimmat jutut on siellä pohjimmaisina, mutta such is life. 

Silloin kun käyn etusivulla, tykkään lukea ihmisten kommentteja siitä boksista. Paitsi silloin kun Saara Sarvaksella tai Halolla on kosmetiikka-arvonta, jolloin päiväkausiksi boksi täytyy ihmisten muisteloista suhteestaan luonnonkosmetiikkaan. Elämän pieniä murheita, mutta kun saisi ne arvontakommentit jonnekin muualle niin olisin tyytyväinen. Tai siis luultavasti olisin ihan kuin ennenkin, elämän kokonaistyytyväisyyden pysyessä melko vakaana. Pitipähän vaan päästä sanomaan 😀 

Mutta, summa summarum, homma jatkuu. Enimmäkseen ehkä siksi, että netissä riippumisen määrä on vakio ja koen blogimaailman ihmisen mielenterveyden kannalta kuitenkin paremmaksi vaihtoehdoksi kuin iltapäivälehdet.