1. Douglas Adams: Linnuradan käsikirja liftareille-trilogia. Kirjoitin tästä aineen lukiossa, johon opettaja oli kirjoittanut että trilogiassa on aina kolme osaa. Niinpä. Enemmän ehkä nuoruuden juttu, mutta toisaalta viimeksi tänään keskusteltiin olisivatko muotiblogaajat siinä ensimmäisessä uudelle planeetalle lähetettävässä aluksessa… 😛

2. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia. Katsottiin äidin kanssa Disneyn leffaversiota, johon äiti kyllästyi heti alkumetreillä, että ei sillä D’Artagnanilla ollut kuin vanha keltainen koni Pariisiin saapuessaan. Tästä lähti ehkä kiinnostus lukea kirjoja, joista on tehty elokuva. Pääsääntöisesti kirja on tähän mennessä ollut parempi. Jos jollain on päinvastainen esimerkki, kerro ihmeessä! Siis kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen elokuvan tekoa, ei toisin päin. Poikkeuksena mahdollisesti Taru Sormusten Herrasta, en vain koskaan ole päässyt siihen mukaan. En, vaikka löin vetoa Berthan illallisesta, saanko luettua kirjat kolmessa kuukaudessa. En saanut. Juutun aina sinne enttimetsään. Tom Bombadilin lauluista puhumattakaan…

3. Ian Fleming: James Bond-kirjat. Fanitan nimenomaan niitä kirjoja, en niinkään elokuvia. Kirjojen James on vähän monisyisempi hahmo, vaikka ei nyt mikään venäläinen klassikkoteos olekaan. Ajankuva viehättää myös, elämän stressatessa on hyvä siirtyä maailmaan jossa hyvä aina voittaa ja neukut on aina pahoja. Kirjojen Jamesilla on myös paljon huonompi naisonni kuin elokuvien Jamesilla. Kuuraketin lopuksi, kun James on taas pelastanut maailman ydintuholta, päällikkö myöntää loman ja James pohtii lähtevänsä Pariisiin kirjan naispäähenkilön kanssa, ehkä jopa kosivansa tätä, kun tyttö ilmoittaa että oikeastaan hän on ollut kihloissa koko ajan ja vain auttoi tässä maailmanpelastusjutussa Jamesia. Awww, sydänhän tässä särkyy.

4. Rex Stoutin ja Agatha Christien dekkarit. Olen siitä onnellisessa asemassa, että en koskaan muista murhaajaa. Voin loputtomasti lukea näiden kummankin, melko runsastuottoisten, kirjailijoiden tuotantoa. Jonain päivänä kerään nämä kaikki itselleni ja sitten minulta ei koskaan lopu lukeminen!

5. Harpo Marx: Harpo puhuu! ”Lämminhenkinen” on sana, jota viljellään vähän liikaa ja vähän epäilyttävissä yhteyksissä. Itse ainakin kiertäisin kaukaa kaikki ”lämminhenkiset perhekomediat”. Mutta Harpon muistelmista tulee jotenkin aidosti lämmin olo. Tässäkin menneen maailman ajankuva viehättää. Ja onhan tässä sellainen ryysyistä rikkauksiin-amerikkalainen sankaritarina. Kuten Harpo itse sanoo, nykypäin mittareilla hän oli nuorisorikollinen, mutta 1900-luvun alun New Yorkissa vain laiha juutalaispoika, joka koitti selvitä seuraavaan päivään.

+1. P.G. Wodehouse: Jeeves-kirjat. Menee myöskin tähän lämminhenkinen-ajankuva-hyvänmielenkirja-kategoriaan. Edellisistä poiketen luen suomeksi, kieli-iloittelu on sitä luokkaa että parempi lukea käännöksenä!